Luku 16.

Kun Miikkulainen raotti silmiään, näki hän aluksi vain valkeaa. Kosteudesta ihollaan ja hengityksessään hän arvasi, että he olivat pilven sisällä, ehkä juuri laskeutumassa. Mutta kun sumu alkoi hälvetä, huomasi Miikkulainen suureksi kummastuksekseen, että hän istuikin jo tukevasti maassa, keskellä outoa metsää. Häntä piirittivät kohti taivaita kohoavat kapeat, korkeat, sileäpintaiset ja vähäoksaiset puut, jotka huojuivat leudossa tuulenvireessä. Miikkulainen ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaista metsikköä, ei edes Pilkkumaassa. Kun hän sitten tarkasteli multaista maanpintaa, huomasi hän siellä vilistävän jos jonkinmoisia ötököitä, jotka eivät olleet hänelle yhtään sen tutumpia. Toisaalta hyönteiset olivat liian tavallisen näköisiä ollakseen Pilkkumaan asukkaita. Semminkin maasto ei näyttänyt jalokivikaivoksenkaan alueelta. Itseasiassa nyt kun Miikkulainen ympäristöään tarkemmin tiiraili, huomasi hän olevansa jonkin korkuisen mäen tai ehkäpä jopa vuoren rinteellä. Puilta hän ei nähnyt kunnolla eteen eikä taakse, jotta tietäisi, kuinka paljon matkaa olisi huipulle taikka juurelle. Olisi lähdettävä ottamaan selvää, mutta mihin suuntaan, kas siinä pulma. Hetken pähkäiltyään Miikkulainen päätti kivuta ylöspäin – ehkä huipulta näkisi paremmin.

Vain hetken kiivettyään Miikkulainen näki ensimmäisen tutulta näyttävän asian heräämisensä jälkeen. Erään suuren kiven päällä istui supikoira korvat pystyssä nuuhkimassa ilmaa. Pörröisen supin Miikkulainen tunnistaisi koska tahansa, koska se oli hänen eläinkirjassaan yksi hänen lempieläimistään ja aina maantienvarressa yliajetun supikoiran nähdessään Miikkulaisen kävi niin sääliksi, että mahasta otti. Mutta takaisin Suomessakaan hän ei vielä voinut olla, sillä mäki tuntui olevan korkeampi kuin mikään, mitä hän oli kiivennyt tai edes nähnyt tasapaksussa kotopuolessa.

Aikanaan hengästynyt poika saapui tasaiselle aukealle. Ruohokentän toisella laidalla oli pieni tummapuinen harjakattoinen asumus. Tönö ei liiammin näyttänyt tutulta, Miikkulaisen mielestä se muistutti koristeellista linnunpönttöä pylväineen ja kaiverruksineen. Talon kuistilla seisoi olento, joka näytti aivan Herra Nikamalta, mutta ei ollut, sillä tällä olennolla ei ollut partaa eikä pitkiä, vaaleita viiksiä.

”Tervetuloa matalaan majaani, armoitettu herralapsi Miikkulainen,” olento sanoi Miikkulaisen nähtyään ja kumarsi niin syvään, että sen otsa kosketti lautalattiaa, jolla se seisoi. Sitten se ryhtyi viittilöimään Miikkulaiselle. Seurasi hetken sekaannus, kun Miikkulainen luuli ensin, että olio yritti huitoa häntä pois. Väärinymmärrysten jälkeen Miikkulainen älysi, että hänen kuuluikin kivuta terassille.

”Mistä sinä tiesit nimeni? Onko Herra Nikama kertonut minusta?” Miikkulainen kyseli ja kumarsi hänkin.

”Me tapasimme unessani. Olimme jollakin oudolla saarella, minä olin satuttanut selkäni, sinä tulit pyytämään anteeksi. Minä olin siinä unessa ainakin sata vuotta vanhempi, mutta sinä olit aivan yhtä pieni kuin nytkin.”

”Hetkinen, oletko sinä Herra Nikama?!” Miikkulainen huudahti ja meinasi pudota terassilta hämmästyksestä.

”En minä mikään herra vielä ole. Olen Kölvi Nikama, vasta kuusikymmentäkahdeksanvuotias, oikein hauska tutustua arvon Miikkulainen.”

”Mutta eihän tässä ole mitään järkeä!” Miikkulainen protestoi yhä kuuluvaan ääneen.

”Voi, noin nuori ja jo menettämässä mielikuvitustansa,” Kölvi Nikama voivotteli ja pyysi sitten hiljaa Miikkulaista pitämään pienempää suuta, sillä heikäläiset eivät välttämättä olisi kovin ilahtuneita teikäläisen näkemisestä.

”Miten niin, mitä minä muka olen tehnyt? Enhän minä tiedä edes, missä olen!” Miikkulainen hätääntyi ja puolusteli.

Kölvi Nikama selitti, ettei tarkoittanut Miikkulaista henkilökohtaisesti, vaan ihmisiä yleensä. ”Teikäläiset ovat alkaneet tapella, ja me nikamaiset olemme joutuneet kärsimään seuraukset.” Nikama yritti parhaansa mukaan selittä viimeaikaiset tapahtumat. ”Meidän on hieman vaikea erottaa teitä ihmisiä toisistanne, meille kun te kaikki näytätte yksiltä ja samoilta nahkaisilta pallopäiltä, mutta ilmeisesti ne teikäläiset, jotka ovat asuneet tällä saarella pisimpään – alkulaiset, kuten itseään kutsuvat – eivät haluaisi tänne ulkolaisiksi kutsumiaan teikäläisiä. Nämä ulkolaiset sitä vastoin yrittävät nyt kovasti saarelle laivoillaan. Rantaan on syntynyt kauhea kähinä, missä ne ampuvat vuorotellen toisiaan. Siinä sotimisen rytäkässä sitten meidän metsämme päätyvät aseiden rakennusaineeksi ja ohiammutut tykinkuulat murskaavat meidät ja kotimme. Siksi olemme nyt vuorilla.”

Kölvi Nikama jatkoi tilanteen selvittämistä ja kertoi suruissaan, että elleivät ihmiset pian lakkaa nahistelemasta, nikamaiset joutuisivat vielä pötkimään pakoon koko saarelta.

”Sitten on vielä se yksi juttu, ”Nikama huokaisi lopuksi, kyyristyi aivan Miikkulaisen silmien tasolle ja alkoi puhua entistäkin vakavammalla ja syvemmällä äänellä. ”Maa tärisee välillä. Se tietää pahaa. Ihmiset eivät sitä huomaa kaikelta kahinoimiseltaan.”

Nikama hiljentyi hetkeksi. Miikkulaista alkoi äkkiä huimata ja hänen piti istuutua alas lattialle. Istuuduttuaan poika huomasi, että terassin lattialaudat liikkuivat edestakaisin kuin pianon koskettimet. Koko rakennus ja maa sen alla huojui hiljaa.

”Anteeksi, ” Nikama jatkoi, ”ethän pahastu, kun tällä tavoin puhun pahaa teikäläisistä?”

”Älä välitä,” Miikkulainen toppuutteli. He pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että kaikista ajattelevista olennoista löytyy huonon paikan tullen niitä, jotka yrittävät sotkea ihan kaikkien asiat. Ja joskus ne myös onnistuvat.

”Kunpa tietäisimme, miten saada ihmiset aistimaan ympäristöään. Mutta ongelma on nähdäksemme, että alkulaiset uskovat, että suuri joukko pieniä henkiä on vastuussa kaikesta hyvästä ja pahasta, mitä heille sattuu ja tapahtuu. Ulkolaiset puolestaan uskovat yhteen suureen henkeen niin voitoissaan kuin tappioissaan. Muuta he eivät suostu näkemään tai kuulemaan. Me nikamaiset sitten taas olemme heille vain pahoja henkiä.” Nikama raapi suomuista päätään, Miikkulainen oli kuulevinaan värinää Kölvin äänessä.

”Minähän olen heikäläisiä, tai siis meikäläisiä – voin kai yrittää puhua heille.” Miikkulainen heltyi auttamaan, mutta ehdolla: ”En nimittäin keksi tähän hätään muutakaan tekemistä. Mutta autan vain niin kauan, kunnes keksin tai joku kertoo minulle, miten ihmeessä pääsen takaisin Hämmingin ja Liisan luo.”

Advertisements

Luku 14.

“Me tultiin tänne tutkimusmatkalle”, Miikkulainen selvitti vielä tuohtumuksesta tärisevälle noidalle. ”Eikä tekemään pahaa kenellekään.”

Sellin ulkopuolella seissyt noita huokaisi syvään, kaivoi avainnipun taskustaan, avasi kalterioven ja viittilöi kaikki ulos kopista. Sitten hän istuutui kumollaan olevan vanhan tiskikoneen päälle ja painoi kasvonsa karheisiin kämmeniinsä ja katseensa kohti maata. Ikuisuudelta tuntuvan ajan noita istui hiljaa ja mietti. Miikkulainen, Liisa, Hämminki ja koira vilkuilivat kaikki huolestuneina toisiaan, uskaltamatta hiiskua tavuakaan.

”Sanokaapa tuo Raudansyöjälle ja Herra Nikamalle,” noita lopulta rikkoi hiljaisuuden ja nosti pistävän katseensa entisiin vankeihinsa. ”Tuolla he nytkin makaavat sairasvuoteilla – toiselta nivelsiteet nurin ja toisella kauhea migreeni.”

”Mutta ne Pärnun ryökäleethän kävivät minun päälleni!” Liisa oitis uhosi, mutta Miikkulainen säntäsi väliin toppuuttelemaan: ”Kyllä me mennään pyytämään heiltä anteeksi, eikö niin Liisa?”

Liisa tuhahti, veti kätensä puuskaan, eikä sanonut enää mitään.

”Mutta selitäpäs sinä vuorostasi, mitä puhuit aiemmin muista tunkeilijoista ja heidän tavaroistaan?” Hämminki alkoi nyt tivata noidalta ja jatkoi: ”Miten niin moni olisi voinut löytää tämän näin syrjäisen saaren, jonka karttaa ei ainakaan minun tietääkseni ole muilla kuin minulla ja Miikkulaisella – niin ja Liisalla. Vai oletko sinä Miikkulainen levitellyt karttoja enemmänkin ympäriinsä?”

Miikkulainen pudisti päätään ja kääntyi hänkin kysyvästi noidan puoleen.

”Tuota…” noita takelteli hetken sanoissaan, ”Minun pitänee myöntää, että ihan vähän valehtelin. Ei täällä saarella ketään tiedän lisäksenne ole käynyt. Kaikki tämä tavara on vain ajautunut rantaan tyrskyjen tuomina. Mutta minä parka ajattelin, että kun ihmiset kerran noin härskisti meriä sotkevat, niin varmaan pian rantautuvat itse ryökäleet tännekin saarta tuhoamaan. Ja sehän ei pilkkumaalaisille käy!” noita raivosi, mutta rauhoittui sitten. ”Vaan kun ketään ei kuitenkaan koskaan näkynyt, niin aloin tylsyyksissäni rakentaa jos jonkinlaisia ansoja ja vankiloita pitkin rantoja, metsiä ja niemennotkoja… Ihan kaiken varalta.”

Noita nousi seisomaan, kävellä taapersi nelikon luokse, hymyili leveästi Miikkulaiselle ja kyykistyi sitten sinisen koiran eteen. ”Onneksi sinä et koskaan ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin luojasi.” Noita rapsutti koiraa luppakorvan takaa ja koira heilutti häntäänsä.  ”Mutta nyt, kun olen virheistäni oppinut, aion purkaa nämä ansat ja rakentaa tilalle oikein suurensuuren vastaanottotoimiston. Sinä, rakas salapoliisini, sen sijaan saat lähteä vieraittemme mukaan, sillä minä en enää tarvitse vahtikoiraa.”

Liisankin kiukku oli noitaa kuunnellessa laantunut ja hän muisti erään asian. ”Olisi yksi pyyntö ennen kuin lähdemme,” Liisa ilmoitti noidalle. ”Miikkulainen meni nimittäin hätäpäissään lupaamaan norsulohikäärmeelle, että minä rakentaisin sille maailman suurimman peilin. Saisikohan tavaroitasi käyttää siihen?”

”Voi kaikin mokomin! Minä voin vaikka auttaa nikkaroinnissa,” noita vastasi iloisesti ja alkoi oitis tonkia jätekasoistaan parhaita peilinpalasia ynnä muita heijastavia pintoja.

 

Noita ja Liisa jäivät hääräämään peilin kokoamisen kanssa, kun Miikkulainen ja Hämminki lähtivät yhdessä sinisen koiran kanssa astelemaan kohti rantaa, ajatuksenaan poiketa matkalla tapaamassa Raudansyöjää ja Herra Nikamaa. Romukasoista he olivat keränneet mukaansa radionraadon ja kirjoituskoneen rämän, joiden avulla he uskoivat kykenevänsä lentämään jotenkuten kotiin saakka.

Kallion seinustalle oli rakennettu bambunoksista ja palmunlehdistä katos, jonka alla Raudansyöjä makasi ja kuorsasi niin, että koko rakennelma tärisi. Muutaman metrin päässä taivasalla istui risaisessa aurinkotuolissa pitkä, sisiliskomainen, sahalaitahampainen kirkkaanpunainen hahmo sinisessä silinterihatussa musta kravatti kaulassa ja piteli päätään heikkovointisen oloisena. Sen suomuinen iho oli ryppyinen ja sillä oli pitkä, valkoinen pujoparta. Kaikenkaikkiaan se oli sangen iäkkään, mutta arvokkaan näköinen. Kun hahmo huomasi tulokkaat, se otti pikaisesti hatun päästään ja tokaisi selkeästi artikuloiden ”Päivää, arvon vieraat.  Minä olen Herra Nikama, oikein hauska tutustua. Pahoittelen sangen huonosti edustavaa olemustani. Enkä semminkin kykene nousemaan seisomaan teitä kättelemään. Oi voi tätä tapojeni rappiota!”

”Mutta, meidänhän pitäisi pahoitella teille…”

”Ei tietenkään, minähän tässä olen aiheuttanut kaikenlaista vaivaa jäämällä tuon kirotun körilään alle.  Nyt niskaparkani on kipeä ja toiset joutuvat huolehtimaan minusta, vaikka minä olen vasta vähän yli kahdeksansataavuotias ja minun pitäisi pärjätä vielä aivan hyvin itsekseni. Joten, vielä kerran pahoitteluni.”

Taskulaisen teki pahaa katsoa, kuinka Herra Nikama jatkuvasti kumarteli ja nyökytteli kipeällä niskallaan anteeksipyytelevänä.

“Älä nyt, hyvä liskonen… tai mikä olettekaan. Ei teidän todellakaan tarvitse pyytää meiltä anteeeksi.”

“Suokaa anteeksi, mutta minä olen toisaalta kotoisin, enkä ole tottunut teidän tapoihinne,” Herra Nikama  jatkoi kumarteluaan.

“Mistä te sitten olette tulleet?” Miikkulainen kysyi kiinnostuneena.

“Ei sinun tarvitse minua teititellä, poikanen. Enhän minä ole vielä niin vanha. Mutta tosiaan, minä tulen puolipistemaasta. Tai niin minä sitä kutsuin, mutta sitten tulivat ihmiset ja alkoivat metsästää mietä Nikamia. He kait keksivät saarelle jonkin toisen nimen. Voi, miten joskus niin kaipaankaan sinne sumuisille vuorille, niille myrskyisille rannoille, niiden tuulessa humisevien bambujen katveeseen, sitä punaista auringonnousua katsomaan…”

Herra Nikama katsoi haaveillen taivaalle.

“Mutta minun selkäni on niin kipeä, etten pysty lentämään. Sitäpaitsi, joutuisin vain ihmisten metsästämäksi, eikä minulla olisi siellä enää varmasti yhtäkään ystävää.”

“Missä sinun kotisaaresi sitten on? Mehän voisimme viedä sinut sinne!” Miikkulainen yritti auttaa.

“Jossakin tuolla idässä… Siitä on niin kauan, en minä enää muista. Voih, olenko sittenkin tulossa vanhaksi!?” Nikama hätääntyi, pomppasi seisomaan ja satutti taas niskansa.

“Istukaa nyt alas, hyvä herra,” Taskulainen toppuutteli, “ettei nyt vaan kävisi mitään.”

“Voi taas minä olen teille riesaksi, anteeksi kamalasti. En pidättele teitä enää höpinöilläni, mutta voisitteko, arvon matkailijat, vastata kuitenkin vielä yhteen minua perinpohjaisesti askarruttaneeseen kysymykseen?”

Herra Nikama piti merkitsevän tauon, katsoi herkeämättä Taskulaista silmiin ja jatkoi, ”Voisi jopa sanoa, että olen raapinut pääni puhki tätä mysteeriä pohtiessani. Minkä takia te ylipäätään tulitte tänne saarelle? Mikä oli teidän suuri suunnitelmanne?”

Hämminki vastasi oikopäätä kummempia miettimättä.

”Nimellisesti minun tutkimukseni. Olenhan sentään tehnyt muistiinpanoja.”

”Aivan niin,” Herra Nikama keskeytti, nyökytteli soljuvaa kaulaansa ja tuijotti yhä Taskulaista.

Taskulainen vaivaantui moisesta pistävästä töllötyksestä huomattavasti, mutta yritti yhtä kaikki jatkaa selitystään.

”Niin… Totta puhuen tulin tänne kuitenkin seikkailun vuoksi ja homeista työhuonettani karkuun. Emmehän me edes tehneet riittäviä esivalmisteluja. Lähdettiin vaan. Mutta kaikenlaiset hienot merkitykset voi kyllä sepittää sitten jälkikäteen. Matkanpäällä tärkeintä on itse matka.”

”Aivan, aivan…” Herra Nikama näytti siltä, ettei tiennyt, pitäisikö hänen jatkaa nyökyttelyä, vai sittenkin pudistella päätään, joten hänen liikkeensä näytti vieterin päässä heiluvalta pallolta.

”Ja minä tulin muuten vaan!” lisäsi Miikkulainen.

”Hyvä on,” Herra Nikama vastasi hitaasti ja raapi suomukasta niskaansa pitkillä kynsillään. ”Ei tällainen vanha herra voi sanoa täysin ymmärtävänsä. Katsokaas, minun mielestäni suurilla seikkailuilla pitää aina olla jokin tarkoitus ja ennen kaikkea opetus. Hyväksyn toki silti vastauksenne. Nyt, arvon herrashenkilöt, päästän teidät kuitenkin jatkamaan matkaanne. Luulenpa, että teitä jo rannalla odotetaan. Pahoittelut vielä kerran viivästyksestä.”

Kun Miikkulainen, Taskulainen ja koira sitten pääsivät rantaan, olivat Liisa ja noita jo heitä odottamassa. Norsulohikäärme oli käynyt noutamassa maailman suurimman peilinsä ja lentänyt tyytyväisenä matkoihinsa. Liisan vene odotti ehjänä ankkuroituna laiturinnokassa.

Kaikkien matkantekoa helpottaakseen Taskulainen ja Liisa olivat sopineet erimielisyytensä ja yksissä tuumin päättäneet, että navigointilaitteet sittenkin asennetaan Liisan veneeseen, jolloin siitä saadaan vikkelä vesitaso. Ahdas alus se tulisi olemaan kahdelle aikuiselle, yhdelle lapselle ja yhdelle eläimelle, mutta matka taittuisi sen verran vikkelästi, että ehkä he siitä selviäisivät.

Taskulainen kömpi ohjaamoon ja Liisa tarttui moottoriin. Miikkulainen puolestaan alkoi väännellä radionnappeja oikean kanavan löytääkseen. Koira käpertyi Miikkulaisen jalkoihin ja noita vilkutti rannalta. Kaikki olivat valmiina lähtöön. Moottori yskäisi. Taskulainen hakkasi välilyöntiä kuin ryyppyä koneelle antaen. Radio rätisi ja soitti hetkittäin surf-musiikkia. ”Tulkaa pian takaisin!” noita huusi rannalta silmäkulma vetistäen. Sitten Liisa kiskaisi moottorin käyntiin ja kone ampaisi täyttä vauhtia aalloille. Hetken se hyppi ja pomppi aallokossa, kunnes pääsi pintaliitoon. Hetken tyrskyjen roiskuntaa seurattuaan Taskulainen painoi Enteriä ja siinä samassa alus singahti taivaalle.

Miikkulainen katsoi haikein katsein yhä pienenevää taakse jäävää pilkkumaata. Hän ounasteli kuitenkin, ettei tämä olisi viimeinen kerta, kun hän siellä vierailee. Sitä paitsi, eihän tämäkään seikkailu ollut vielä lopussa.

Luku 12.

”Tiivisteet vuotaa, sähköt vetämättä, viemäröinti tekemättä – ja missä on hätäuloskäynnit?”

Liisa syynäsi majaa ja teeskenteli tekevänsä merkintöjä kansioon, loi sitten vakavan katseensa Miikkulaiseen ja antoi tylyn tuomionsa: ”Tämä maja on asetettava välittömästi asumiskelvottomaksi. Hätämajoitus löytyy tuolta kiven alta,” hän osoitti pöheikköön, alkoi sitten nauraa ja silitti Miikkulaisen sinne tänne harottavaa pellavatukkaa. ”Ei vaan, olosuhteisiin nähden Pärnun hienon majan te olette saaneet aikaan! Se on jo saavutus sinänsä, että saitte seinät pysymään pystyssä sen myrskyn läpi. Minä poloinen roikuin silloin puun oksassa kaksin käsin ja olin hetken jo varma, että lennän mereen kuin roskapussi. Merestä puheenollen, olen alkanut pohtia mahtoikohan veneeni selvitä siitä myräkästä. Nimittäin, vaikka matkani on ollut mielenkiintoinen ja oli toki ihan hauska tavata teidätkin, niin kotiinkin pitäisi päästä. Lomat loppuu – pitää palata töihin.”

”Pääsisimmekö me sinun kyydilläsi?” Miikkulainen uteli toiveikkaana katsoen Liisaa suoraa silmiin. ”Äidilläni on jo varmaan ikävä.”

”Voi kuule poika,” Liisa polvistui Miikkulaisen eteen ja laski kätensä lapsen olkapäille. ”Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta vaikka veneeni vielä olisikin tallessa ja ehjänä, niin se on aivan liian pieni meille kaikille. Yhden hengen purjeveneellä ei yksinkertaisesti voi matkustaa enempää kuin yksi henkilö. Sitä paitsi, täältä kotikonnuille seilaaminen kestää niin kauan aikaa, että äitisi ehtii muuttua ikävästä viinietikaksi. Mutta mitäs sille teidän aluksellenne oikein kävi?”

”Se on romuna pitkin rantahiekkaa, jo viimeiset rippeetkin epäilemättä mereen huuhtoutuneena,” Hämminki vastasi tappiomieliala äänessään väreillen. ”Suoraan sanoen, minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten me voisimme päästä tältä saarelta pois.”

Liisa ja Taskulainen käänsivät kysyvät katseensa kohti Miikkulaista.

”Mitä?” Miikkulainen ihmetteli ja levitteli käsiään. ”Miksi luulette, että minulla on aina vastaus kaikkeen?”

”No kun sinulla vain on tupannut tähän asti olla, ” Hämminki vastasi. ”Sinähän tämän saaren olet piirtänyt, kuten tiedät.”

”Niin no…no niin, on minulla kyllä yksi idea. Mutta se on kovin vaarallinen.” Miikkulainen epäröi kertoa enempää.

”Tiedätkö, tuo ei varsinaisesti yllätä,” Hämminki puolestaan virnisti.

”Te ette nyt ymmärrä. Tämä on oikeasti vaarallista.”

”On tässä jo kaiken maailman raudannostajat ja nikamaukot päihitetty, että antaa tulla vaan.” Liisa uhosi leuka pystyssä ja heristi jakoavainta ilmaan.

”No kun, tällä saarella asuu sellainen noita, joka tykkää kerätä kaikenlaista romua nurkkiinsa ja…”

”Noita?!” Liisa keskeytti silminnähden ärsyyntyneenä.

”Niin, kun…” yritti Miikkulainen jatkaa, mutta Liisa ei antanut sanansijaa.

”Et sitten mitään mielikuvituksettomampaa ole keksinyt? Vanha nainen saaren pahimpana ilkimyksenä, kuinka… tyypillistä. Sano nyt vielä, että se noita pitää päihittää siten, että tuo Taskulainen menee ilman paitaa ja katkaisee siltä miekalla pään.”

”Hetkinen!” Hämminki vuorostaan hermostui ja puuttui keskusteluun. ”Et sinä voi alkaa pientä lasta syyttämään siitä, että hän toistaa tarinoissaan niitä hahmoja, joista hänelle saduissa luetaan. Toisekseen, minä en mitään hirveää syyläistä noita-akkaa ala millään miekoilla sohimaan, jos se siitä on kiinni.”

”Lopettakaa!” Miikkulainen huusi kaikkein kovempaa. ”Miksi teidän aikuisten pitää aina olla tuollaisia… päsmäreitä? Minä lähden yksin etsimään noidan romuvarastoa. Hyvästi!”

Ja siltä seisomalta kiukusta kihisevä pellavapää lähti painelemaan metsään. Sininen koira heräsi päiväuniltaan rähinään ja lähti jolkottamaan Miikkulaisen perään häntäänsä heiluttaen.

”Sinä jäät tänne!” Miikkulainen huusi kuitenkin koiralle, jolloin eläin jäi istumaan paikoilleen ja alkoi vaikertaa hiljaa ja surullisena: ”Heebou, heeeebouuu.”

 

”Katso nyt, mitä sait aikaan!” Liisa yltyi huutamaan Taskulaiselle ja huitoi käsillään kohti metsikköä, jonka siimekseen Miikkulainen oli juuri kadonnut.

”Minäkö?!” Hämminki kielsi syyllisyyttään. ”Siis minäkö? Sinähän tämän koko kiistan aloitit joistain stereotypioista lapselle valittamalla. Minä yritin vain puolustaa Miikkulaista.” Hämminki röyhisteli rinta rottingilla ja sieraimet niin levällään, että ne melkein lepattivat tuulessa. ”Minä…” – hän oli vielä jatkamassa osoittaen samalla syyttävällä sormella Liisaa – kun kinasteluun kyllästynyt sininen koira ryhtyi haukkumaan.

”Kinoaa, kinoaa!” se räksytti yhä kovempaa. Sitten elukka otti koivet alleen ja pinkaisi Miikkulaisen jäljille. Koira aisti, että jotain pahaa oli jo ehtinyt sattua. Liisa ja Hämminkikin ymmärsivät lopettaa vänkäämisensä ja lähtivät koiran perään. He eivät kuitenkaan edes vilkaisseet toisiansa ravatessaan risukkoon.

Sankassa kasvustossa kulkeminen oli perin vaivalloista. Pensaiden risut raapivat ihoa ja maan kiviin ja juuriin meinasi jatkuvasti kompastua. Koira nuuhki jälkiä ja paineli eteenpäin kuono maassa ja häntä pystyssä. Liisa ja Hämminki tulivat perässä kumpainenkin omaa polkuaan raivaten, jotteivat vahingossakaan auttaisi toisiaan. Ilta alkoi jälleen hämärtyä ja eteensä oli yhä hankalampi nähdä. Yhtäkkiä koira pysähtyi ja alkoi murista. Jostakin etäältä kajasti valoa, ”Shh…” Hämminki kuiskasi, ”Kuuluu jotain… Miikkulaisen huutoa!”

Kolmikko rämpi vauhdilla läpi ryteikön, ja aukiolla heitä kohtasi kauhea näky: Miikkulainen kyhjötti vangittuna paksuista puunoksista ja köynnöksistä kyhätyssä häkissä, joka roikkui köyden varassa korkealla puun oksassa. Alhaalla maassa paloi nuotio, valtava melkein kuin juhannuskokko.

”Älä pelkää, Miikkulainen, minä tulen!” Hämminki huusi ja lähti juoksemaan. ”Varokaa!” Miikkulainen huusi takaisin, mutta liian myöhään – Taskulaisen ja Liisan jalkojen alla piilossa ollut ansa laukesi ja he tempautuivat ilmaan paksuista köysistä punottuun verkkoon killumaan, samojen yltyvien liekkien ylle kuin Miikkulainenkin.

Loimu kuumotti jo heidän varpaitaan. Kolmikko olisi vielä hetken turvassa palamiselta, mutta lopulta tuli saavuttaisi puut, joissa ansat roikkuivat ja häkkejä kannattelevat narut syttyisivät palamaan, jolloin he putoaisivat keskelle roihuavaa roviota. Ansa oli suorastaan kutkuttava, kuin elokuvan roiston rakentama konsanaan.

Liisa painoi kasvonsa kämmeniinsä ja mutisi: ”Voi Pärnu, mikä kohtalo. Joudun paistumaan nyhtö-Liisaksi samassa häkissä sinun kanssasi.”

”Vai niin… itseäni ällöttää vielä enemmän, että joudun paistuttuani sen inhottavan, rupisen, pitkäkyntisen, koukkunokkaisen ja harvahapsisen noita-akan syömäksi,” Hämminki tuhahti ja yritti töniä kyynärpäällään selkänsä takana riippuvaa Liisaa.

Liisa kiristeli hampaitaan ja yritti epätoivoisesti repiä köysiverkkoon reikää, josta pääsisi pakenemaan.

”Katsokaa!” Miikkulainen huusi silloin ja osoitti taivaalle.

”Nyt ei taida olla tähtienkatselun aika. Pohjantähti ei meitä pelasta,”  Liisa tuhahti.

”Ei niin, mutta lohinorsukäärme pelastaa.”

Ja niin kohta tähtitaivaankaaren peittikin tuo valtava otus. Se oli kuin kasa pötköön neulottuja hernepusseja, sen ruhoon nähden pienet nahkasiivet väpättivät kuin kolibrilla, painovoimaa uhaten se pysyi vaivoin ja jotenkuten ilmassa. Lohinorsukäärme töräytti kahdella kärsällään fanfaarit taivaalle, toinen kärsä sylki tulta, toinen vettä, ”Minä olen suurempi kuin tähtitaivas!” se toitotti.

”Ainakin kovaäänisempi kuin räjähtävä supernova!” Liisa huusi metelin yli pidellen korviaan.

”Niin oletkin, lohinorsukäärme, ” kehuskeli Miikkulainen, ”mutta voisitko sinä taas auttaa minua?”

”Sinua ja tuota… sauvasirkkaa?” lohinorsukäärme tuhahti ja osoitti Liisaa kärsällään halveksivasti. ”Missä viipyy vastalahjani?” se vaati suostumatta vastaamaan kysymykseen.

”Asia on hoidossa, ” toppuutteli Miikkulainen. ”Nimittäin tämä, öh, sauvasirkka tuossa viereisessä verkossa on itse asiassa juuri etsimäsi henkilö! Hän lupasi rakentaa sinulle tarvitsemasi esineen. Olimmekin juuri matkalla hakemaan tarvittavia materiaaleja, kun satuimme, tuota, joutumaan tähän perin kinkkiseen pinteeseen. Joten voisitko sinä mitenkään, suuri ja ystävällinen lohinorsukäärme, päästää meidät pälkähästä ja sammuttaa nuo liekit ja laskea meidät alas täältä?”

”Hmm… Olkoon menneeksi. Mutta minä oletan teidät saapuviksi huomisiltana rantaan heti auringon laskeuduttua ja ellette silloin toimita minulle, mitä minä haluan, lupaan etsiä teidät syöksyhampaisiini ja polttaa teidät poroksi, sammuttaa ja polttaa uudestaan niin kauan, että teistä on jäljellä vain kasa mustaa liejua!”

Miikkulainen vakuutteli pitävänsä lupauksensa ja niin lohinorsukäärme sammutti liekit kärsällään ja auttoi kolmikon alas ja ulos häkeistä. Sitten se lepatti omille teilleen.

”Mitä sinä oikein lupasit sille?” huojentunut Liisa uteli Miikkulaiselta.

”Niin suuren peilin, että se voi peilata siitä itseään,” Miikkulainen vastasi.

”Lohinorsukäärme joutuu vielä pettymään, sillä te ette ole menossa minnekään!” huusi silloin joku puun latvasta.

Luku 2.

Miikkulainen toljotti takapenkillä silmät pyöreinä pilvien välistä vaihtuvaa maisemaa ja puristi rystyset valkoisina tuolin selkänojaa, sillä häntä ihan vähän pelotti olla niin korkealla. Etupenkillä Hämminki oli asettanut jalkansa pöydälle ja tuolillaan röhnöttäen luki sanomalehteä.

“Katso, Hämminki, vuoria!” Miikkulainen huusi ja osoitti alas.

Hitaasti Hämminki laski sanomalehden reunaa ja kurkisti olkapäänsä yli. Hetken mietittyään hän vastasi: “Ne ovat vuonoja. Tuo tuolla on jäämerta. Me lennämme nyt Norjan yllä.”

“Hämminki,” Miikkulainen jatkoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

“Niin?”

“Jos pitäisi valita, että millä eläimellä menisit noiden vuorojen yli, niin millä menisit? Minä menisin ainakin muuttohaukalla, koska se on maailman nopein lintu. Muuten menisin gepardilla, koska se on maailman nopein maaeläin, mutta gepardit elävät savannilla ja tuo ei näytä savannilta.”

“Miksi et menisi sitten vaikka Norjan metsäkissalla?” Hämminki haastoi Miikkulaista.

“Ei sellaista ole olemassa.” Miikkulainen intti vuorostaan tietäväisenä.

“Miten niin? Kyllä on. Etkö usko? Voin vaikka näyttää kuvan eläinkirjasta, jos haluat.”

“Ei sitä ollut olemassa, kun minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, niin menisin sillä! Kuulostaa loogiselta, vai mitä? Millä sinä menisit? Ei saa valita samaa.”

“Jaahas. No minä menisin lumimiehellä. Sitä ei ainakaan ole olemassa, tiesit sinä sitä tai et.” Hämminki yritti pysyä mukamas vakavana, mutta alkoi pian nauraa hyväntahtoisesti.

Miikkulaista ei kuitenkaan naurattanut. Sen enempiä puhumatta hän kaivoi pöytälaatikosta kynän ja paperia ja alkoi piirtää lisää sivuja Pilkkumaan retkioppaaseen.

 

Aikaa kului, Hämminki oli saanut lehden luettua ja otti nyt nokosia hattu silmillään. Miikkulainen oli kyllästynyt piirtämään ja väänteli niskojaan tylsistyneenä. “Koska me ollaan perillä?”, hän lopulta tuhahti.

Hämminki nosti hattuaan ja vilkaisi alas vaahtopäinä aaltoilevaa merta. “No katsotaanpa, missä me olemme…hmm…aivan…” Hän pani merkille kaukaiset palmuja kasvavat saaret ja tuli johtopäätökseen. “Nyt kannattaakin olla varuillaan, sillä olemme Bermudan kolmion yläpuolella.”

“Ai miksi pitää olla varuillaan?” Miikkulainen innostui uudelleen ja tähysti ympärilleen.

“Bermudan kolmio on sangen erikoinen paikka.” Hämminki selitti, ”Täällä myrskyää usein ja legendojen mukaan kompassit näyttävät mitä sattuu, laivoja ja lentokoneita eksyy ja katoaa. Minulla on onneksi nämä shortsit, mutta sinuna nostaisin jo valmiiksi puntteja.”

Siinä samassa radion ääni alkoi rätistä ja pätkiä.

Miikkulainen otti laitteen käsiinsä, tutkaili sitä aikansa ja huudahti sitten: “Voi ei! Vaari ei ole vaihtanut radion pattereita! Joudumme tekemään pakkolaskun!”

“Eikä maata ole lähimaillakaan! Nyt meidän käy huonosti!” Hämminki tarttui kirjoituskoneeseen ja yritti epätoivoisesti ohjata syöksylaskuun joutunutta alusta turvallisesti alas. Hiki päässä hän naputteli kirjoituskonetta, vilkuili lähestyvää merenpintaa, korjasi kirjoittamansa ja kirjoitti taas uudelleen, kurkisti välillä taaksensa, että Miikkulainen on yhä kyydissä ja yritti rauhoitella poikaa, ettei tämä menisi paniikkiin. Miikkulainen istui kuitenkin ihmeen tyynenä paikallaan ja tähysti horisonttiin.

“Pidä kiinni, syöksymme veteen!”

*MOLSKIS*

 

Alus mäiskähti myrskyävän veden pintaan ja jatkoi huimaa vauhtia uppoamista kohti meren uumenia. Hämminki oli sulkenut silmänsä hieman ennen pintakosketusta, mutta kun ei ollutkaan käynyt niin kuin hän oli pelännyt ja vesi täyttänyt hänen keuhkojaan, hän uskalsi lopulta raottaa luomiaan. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kone oli vajonnut pohjaan ja Miikkulainen seisoi muutaman metrin päässä kädet lanteillaan tarkkailemassa merenpohjan koralleja. Hämminki tuijotti suu ammollaan ja silmät lautasina, eikä saanut sanaa suustaan.

“No mitä?”, Miikkulainen kääntyi ja ihmetteli, “Sinähän sanoit, että Bermudan kolmio on erikoinen paikka.  Minä arvasin heti, että se on niin erikoinen, että täällä voi hengittää veden alla. Nyt meidän kannattaisi rakentaa nuotio, syödä eväät ja yrittää keksiä, miten me pääsemme pois täältä. Minä en nimittäin osaa vielä uida.”

 

Aluksi

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen, kun poikani on hiljattain täyttänyt kuusi kuukautta. Alustavana deadlinenani on saada tarina valmiiksi siihen mennessä, kun hän oppii lukemaan. Kattoo ny.

Lyhyesti ensin itsestäni ja sitten tästä blogista: Lienen tyypillinen harrastelijakirjoittelija, jolta silloin tällöin syntyy tekstiä, faktaa tai fiktiota, kirjoitettuna lähinnä omaksi iloksi tai paineiden purkamiseksi. Joskus olen jonkin – näin jälkikäteen tarkasteltuna monin tavoin vaillinaisen – tekeleen lähettänyt kustantajille, mutta hylkäyskirjeen saatuani pelästynyt ja haudannut haaveet kirjoittajan urasta entistä syvemmälle pöytälaatikkoon. Muutaman omakustanteisen ”fanzinen” olen mielenkiinnonkohteistani joskus tekaissut. Missään nimessä en siis pidä itseäni minään oikeana kirjoittaja.

Kroonisen writer’s blockin takana on kuitenkin pitkään kolkutellut haave ihan kokonaisen tarinan kirjoittamisesta. Poikani synnyttyä onkin hiljalleen kypsynyt ajatus, että keksisin jonkinlaisen tarinan hänelle luettavaksi. Seikkailun lähtökohdaksi valikoituivat omat lapsuudenaikaiset mielikuvitusseikkailuni, mutta loppuratkaisua en tiedä vielä itsekään. Keksiköön sen vaikka tuo pallopää aikanaan, jos en itse saa aikaiseksi.

Päätin kirjoittaa julkiseen blogiin, sillä siten mahdollisesti yhtäältä kiinnittäisin tarkempaa huomiota kirjoitusasuun ja sisältöön, toisaalta olisi enemmän painetta saattaa teksti joskus valmiiksi. Saattaa kylläkin yhtä hyvin käydä niin, että rimakauhu kasvaa liian korkeaksi ja hylkään koko projektin alta aikayksikön. Ja jos niin käy, niin ei silläkään ole kai lopulta väliä, sillä kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni ja lapselleni. Jos joku ulkopuolinen sattuu eksymään tätä lukemaan, niin palaute on tervetullutta – joskin toissijaista. Kiitos.