Luku 2.

Miikkulainen katseli takapenkillä silmät pyöreinä pilvien välistä vaihtuvaa maisemaa ja puristi rystyset valkoisina tuolin selkänojaa, sillä häntä ihan vähän pelotti olla niin korkealla. Edessä Hämminki oli asettanut jalkansa pöydälle ja tuolillaan röhnöttäen luki sanomalehteä.

“Katso, Hämminki, vuoria!” Miikkulainen huusi ja osoitti alas.

Hitaasti Hämminki laski sanomalehden reunaa ja kurkisti olkapäänsä yli. Hetken mietittyään hän vastasi: “Ne ovat vuonoja. Tuo tuolla on jäämerta. Me lennämme nyt Norjan yllä.”

“Hämminki,” Miikkulainen jatkoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

“Niin?”

“Jos pitäisi valita, että millä eläimellä menisit noiden vuorojen yli, niin millä menisit? Minä menisin ainakin muuttohaukalla, koska se on maailman nopein lintu. Muuten menisin gepardilla, koska se on maailman nopein maaeläin, mutta gepardit elävät savannilla ja tuo ei näytä savannilta.”

“Miksi et menisi sitten vaikka Norjan metsäkissalla?” Hämminki haastoi Miikkulaista.

“Ei sellaista ole olemassa.” Miikkulainen intti vuorostaan tietäväisenä.

“Miten niin? Kyllä on. Etkö usko? Voin vaikka näyttää kuvan eläinkirjasta, jos haluat.”

“Ei sitä ollut olemassa, kun minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, niin menisin sillä! Se on loogista. Millä sinä menisit? Ei saa valita samaa.”

“Jaahas. No minä menisin lumimiehellä. Sitä ei ainakaan ole olemassa, tiesit sinä sitä tai et.” Hämminki yritti pysyä mukamas vakavana, mutta alkoi pian nauraa hyväntahtoisesti.

Miikkulaista ei kuitenkaan naurattanut. Sen enempiä puhumatta hän kaivoi pöytälaatikosta kynän ja paperia ja alkoi piirtää lisää sivuja Pilkkumaan retkioppaaseen.

 

Aikaa kului, Hämminki oli saanut lehden luettua ja otti nyt nokosia hattu silmillään. Miikkulainen oli kyllästynyt piirtämään ja väänteli niskojaan tylsistyneenä. “Koska me ollaan perillä?”, hän lopulta tuhahti.

Hämminki nosti hattuaan ja vilkaisi alas vaahtopäinä aaltoilevaa merta. “No katsotaanpa, missä me olemme…hmm…aivan…” Hän pani merkille kaukaiset palmuja kasvavat saaret ja tuli johtopäätökseen. “Nyt kannattaakin olla varuillaan, sillä olemme Bermudan kolmion yläpuolella.”

“Ai miksi pitää olla varuillaan?” Miikkulainen innostui uudelleen ja tähysti ympärilleen.

“Bermudan kolmio on sangen erikoinen paikka.” Hämminki selitti, ”Täällä myrskyää usein ja legendojen mukaan kompassit näyttävät mitä sattuu, laivoja ja lentokoneita eksyy ja katoaa. Minulla on onneksi nämä shortsit, mutta sinuna nostaisin jo valmiiksi puntteja.”

Siinä samassa radion ääni alkoi rätistä ja pätkiä.

Miikkulainen otti laitteen käsiinsä, tutkaili sitä aikansa ja huudahti sitten: “Voi ei! Vaari ei ole vaihtanut radion pattereita! Joudumme tekemään pakkolaskun!”

“Eikä maata ole lähimaillakaan! Nyt meidän käy huonosti!” Hämminki tarttui kirjoituskoneeseen ja yritti epätoivoisesti ohjata syöksylaskuun joutunutta alusta turvallisesti alas. Miikkulainen istui kuitenkin aivan rauhallisena paikallaan ja tähysti horisonttiin.

“Pidä kiinni, syöksymme veteen!”

*MOLSKIS*

 

Alus mäiskähti myrskyävän veden pintaan ja jatkoi huimaa vauhtia uppoamista kohti meren uumenia. Hämminki oli sulkenut silmänsä hieman ennen pintakosketusta, mutta kun ei ollutkaan käynyt niin kuin hän oli pelännyt ja vesi täyttänyt hänen keuhkojaan, hän uskalsi lopulta raottaa luomiaan. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kone oli vajonnut pohjaan ja Miikkulainen seisoi muutaman metrin päässä kädet lanteillaan tarkkailemassa merenpohjan koralleja. Hämminki tuijotti suu ammollaan ja silmät lautasina, eikä saanut sanaa suustaan.

“No mitä?”, Miikkulainen kääntyi ja ihmetteli, “Sinähän sanoit, että Bermudan kolmio on erikoinen paikka.  Minä arvasin heti, että se on niin erikoinen, että täällä voi hengittää veden alla. Nyt meidän kannattaisi rakentaa nuotio, syödä eväät ja yrittää keksiä, miten me pääsemme pois täältä. Minä en nimittäin osaa vielä uida.”

 

Advertisements

Aluksi

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen, kun poikani on hiljattain täyttänyt kuusi kuukautta. Alustavana deadlinenani on saada tarina valmiiksi siihen mennessä, kun hän oppii lukemaan. Kattoo ny.

Lyhyesti ensin itsestäni ja sitten tästä blogista: Lienen tyypillinen harrastelijakirjoittelija, jolta silloin tällöin syntyy tekstiä, faktaa tai fiktiota, kirjoitettuna lähinnä omaksi iloksi tai paineiden purkamiseksi. Joskus olen jonkin – näin jälkikäteen tarkasteltuna monin tavoin vaillinaisen – tekeleen lähettänyt kustantajille, mutta hylkäyskirjeen saatuani pelästynyt ja haudannut haaveet kirjoittajan urasta entistä syvemmälle pöytälaatikkoon. Muutaman omakustanteisen ”fanzinen” olen mielenkiinnonkohteistani joskus tekaissut. Missään nimessä en siis pidä itseäni minään oikeana kirjoittaja.

Kroonisen writer’s blockin takana on kuitenkin pitkään kolkutellut haave ihan kokonaisen tarinan kirjoittamisesta. Poikani synnyttyä onkin hiljalleen kypsynyt ajatus, että keksisin jonkinlaisen tarinan hänelle luettavaksi. Seikkailun lähtökohdaksi valikoituivat omat lapsuudenaikaiset mielikuvitusseikkailuni, mutta loppuratkaisua en tiedä vielä itsekään. Keksiköön sen vaikka tuo pallopää aikanaan, jos en itse saa aikaiseksi.

Päätin kirjoittaa julkiseen blogiin, sillä siten mahdollisesti yhtäältä kiinnittäisin tarkempaa huomiota kirjoitusasuun ja sisältöön, toisaalta olisi enemmän painetta saattaa teksti joskus valmiiksi. Saattaa kylläkin yhtä hyvin käydä niin, että rimakauhu kasvaa liian korkeaksi ja hylkään koko projektin alta aikayksikön. Ja jos niin käy, niin ei silläkään ole kai lopulta väliä, sillä kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni ja lapselleni. Jos joku ulkopuolinen sattuu eksymään tätä lukemaan, niin palaute on tervetullutta – joskin toissijaista. Kiitos.