Luku 15.

Miikkulainen tuijotti silmät sirrissä herkeämättä taakse jäävää taivaanrantaa, kunnes Pilkkumaa lopulta katosi näkyvistä ja näkyi vain aavaa merta. Sitten poika kääntyi haikein mielin katsomaan muita. Taskulainen istua nökötti kokassa ja tähysti eteenpäin. Liisa nuokkui perässä moottorin vieressä. Koira nukkui keskellä veneen lattiaa. Mutta hetkinen! Koirasta ei kuulunut kuorsauksen pihaustakaan, ei näkynyt hengityksen liikettä. Se makasi aivan hievahtamatta kuin hiekkasäkki. Nyt oli jotakin vialla! Miikkulainen säntäsi koiran viereen, nosti sen syliinsä ja huomasi suureksi hämmästyksekseen, että eläin oli muuttunut pehmoleluksi!

”Hämminki!” Miikkulainen huusi hädissään ja nosti pehmokoiraa ilmaan. ”Katso! Sininen koira on muuttunut leluksi!”

Taskulainen käänsi katseensa keulasta ja siinä samassa hänen silmänsä levisivät lautasiksi, karvat hänen käsivarsissaan nousivat pystyyn järkytyksestä. ”Heebo, salapoliisi, mitä ihmettä!” hän huusi ja riensi Miikkulaisen luo.

Ja toden totta: vaikka vielä hetki sitten sininen koira oli maannut purjeveneen lattialla, oli siitä nyt jäljellä vain sinisen koiran oloinen pehmolelu. Pehmolelu, jonka silmät oli kudottu villalangasta, sen turkki punottu matonkuteista. Koiran selässä olevasta pienestä reiästä näkyi, että täytteenä oli käytetty lumppua ja langanpätkiä. Lelu näytti vanhalta, kauan aikaa sitten rakkaudella tehdyltä.

Liisa havahtui huutoon. Huomattuaan tilanteen hän nousi ylös ja käveli hiljaa ja rauhallisesti toisten luo, otti koiran syliinsä, tarkasteli sitä hetken ja totesi: ”Pilkkumaan taika on rauennut. Noidan lumous on riittävän etäisyyden jälkeen haihtunut ja koira on muuttunut takaisin sellaiseksi kuin se luomishetkellään oli. Pidä siitä Miikkulainen hyvää huolta, sillä niin kauan kuin sinä muistat Pilkkumaan, voi koira vielä jonain päivänä johdattaa sinut sinne takaisin.”

”Mistä sinä voit tuon kaiken tietää?” Taskulainen ihmetteli näreissään ja yritti peitellä silmäkulmastaan valuvaa kyyneltä.

”Olen minäkin ollut joskus lapsi – vähemmän aikaa sitten kuin sinä.”

Liisa vastasi ja piti tauon, antoi Taskulaisen hetken purra hammasta.

”Sitä paitsi niin noita minulle sanoi, kun jäimme yhdessä rakentamaan lohinorsukäärmeen peiliä.”

Miikkulainen oli tyytyväinen Liisan selitykseen, rauhoittui ja otti sinisen pehmolelun viereensä istumaan. Hämminki sitä vastoin veti lippaa silmilleen, hiljeni, kääntyi kannoillaan ja vetäytyi entistä tiiviimmin ohjaamoon tuijottamaan kohti menosuuntaa.

 

Aikansa alus taas lipui pitkin poutapilviä, kaikki kolme matkustajaansa vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Kunnes yhtäkkiä Miikkulainen muisti jotakin.

”Hämminki!” Miikkulainen taas huusi.

”Mitä nyt taas?” Taskulainen säikähti. ”Onko Liisakin muuttunut jo suolapatsaaksi?”

Miikkulainen vilkaisi olkansa taakse. ”Ei. Mutta muistin, että mehän luvattiin mennä auttamaan niitä kyläläisiä varastamaan ne jalokivet!”

”Tosiaan, ” Taskulainen nyt muisti ja nyökytteli, ”Oikeastaan ottaen huomioon tämänhetkisen sijaintimme se ei olisi edes kovin paha koukkaus..” Hämminki oli vain tyytyväinen, että saisi jotakin muuta ajateltavaa, sillä hän oli yhä järkyttynyt salapoliisikoiran kohtalosta.

Liisa sen sijaan ei tiennyt Miikkulaisen ja Taskulaisen Pilkkumaahan saapumista edeltävästä retkestä mitään. Hän nojaili moottoriin, kuunteli sen hurinaa vaipuneena syvälle ajatuksiinsa ja järjesteli pedantisti suorakulmat, vatupassit ja vasarat työkalupakkiinsa niin keskittyneenä, ettei edes kuullut toisten juttuja.

”Liisa!” Miikkulainen huusi.

”Hmm…mitä,” Liisa mutisi nostamatta katsettaan muttereistaan, joita hän asetteli yksitellen omiin lokeroihinsa.

”Haittaako sinua, jos poikkeamme matkalla yhdellä kaivoksella auttamassa ystäviämme? Tarvitsisimme mekaanikon taitojasi.”

”Mekaanikko, juu juu…” Liisa vastasi hajamielisesti ja vertaili jakoavaimiaan valoa vasten.

”Kiva! Otetaan siis kurssi kohti timanttikaivoksia, Hämminki!”

Ja niin Hämminki Taskulainen alkoi kirjoittaa kirjoituskoneeseen uusia koordinaatteja, Miikkulaisen asettautuessa köysipinon päälle kippuraan pötkölleen koiralelu sylisään. Eikä aikaakaan kun lapsi jo nukahti syvään uneen.

 

Advertisements

Luku 6.

”Pilkkumaata näkyvissä!” Miikkulainen huusi tiiratessaan suuren puun lehdestä käärityn kaukoputkensa läpi.

”Sehän sattui sopivasti, ” tuumasi vakavana kirjoituskonettaan herkeämättä tutkaileva Hämminki, ”meiltä on nimittäin muste loppu.”

”Ei kai vain…”

”Kyllä vain. Edessämme on jälleen uusi pakkolasku. Pidähän jostakin kiinni, minä pidän ainakin hatustani.”

Kone tärisi yhä kovempaa syöksyessään pilvien lävitse kohti pientä, keskeltä aavaa merta nousevaa saarta. Saari oli aivan tasan tarkalleen pilkun muotoinen ja sen pinta oli rantoja ja yhtä vuorenhuippua lukuun ottamatta jättimäisten muinaispuiden peittämä. Miikkulainen yritti huutaa takapenkiltä jotakin Taskulaiselle, mutta jyskeessä äänijänteistä irtosi vain ”Ä-ÄÄ-Ä-Ä-ÄÄÄ!” Juuri kun koko konkkaronkka oli rämähtämässä nenät edellä maahan, Hämminki veti rivinvaihtajasta ja sai viime tingassa aluksen suoristettua mahalaskuun keskelle hiekkadyyniä.

Hetkeen rannan hiekkakinosten keskeltä ei näkynyt tai kuulunut mitään. Sitten esiin tupsahti sannan täyttämä Taskulaisen hattu ja pian koko mies, kivenmurusia suustaan sylkien. Ylös päästyään hän alkoi vikkelästi kaivaa Miikkulaista esiin, joka olikin onneksi aivan kunnossa, vaikka hieman rantahiekkaa silmistään joutuikin hieromaan. Mutta alus oli mennyttä, tällä kertaa kirjoituskonetta myöden. Osasia lojui siellä täällä pitkin rantaa. Pöytä ja tuolitkin oli säpäleinä, samoin lainaradio. Miikkulainen noukki maasta antennin ja taitteli sen taskuunsa toisen seuraksi.

”Pitää rakentaa maja,” Miikkulainen tiesi kertoa.

”Eikä mikä tahansa maja,” Hämminki jatkoi ja osoitti synkkenevään horisonttiin. ”Myrsky tulee. Tarvitsemme tukevan rakennuksen, taikka asumuksemme lentää taivaan tuuliin kuin suden puhaltamana.”

”Onneksi Pilkkumaassa elää raudansyöjä. Sen jätöspaikalta löytyy varmasti nauloja. Niillä kootaan hyvä maja,” Miikkulainen opasti ja osoitti kohti keskellä saarta kohoavaa vuorta.

”Ja mahtaakohan tämä raudansyöjä kakata myös vasaroita?” Hämminki tiedusteli ja raapi taas otsaansa kuin yrittäen muistella, kuinka hän alun perin lupautuikaan tälle tutkimusmatkalle.

”No ei kyllä,” Miikkulainen kurtisti kulmiaan. Juuri silloin jostakin metsän siimeksestä kuului ryminää ja parkaisu.

”Mitä ihmettä, onko täällä joku toinenkin?” Hämminki huudahti.

Miikkulainen pyöritteli päätään yhtä hämmästyneenä. Sitten he vilkaisivat toisiaan silmiin ja lähtivät yksissä tuumin juoksemaan kohti äänen lähdettä.

 

”Pärnu!” joku huusi valtavan punapuun juurelta. Matkaajat kurkistivat jättiläissaniaisten lomasta aukiolle, josta meteli kantautui. Hämmästyksekseen he näkivät vaaleahiuksisen, farkkuhaalariin ja ruutupaitaan pukeutuneen naisen huitomassa jakoavaimella yksijalkaista ykshöppylintua, joka yritti päästä nokkaisemaan puunrunkoa vasten ajamaa saalistaan. Aina tullessaan liian lähelle ykshöppy sai kajautuksen nokkaansa, mutta saalis ei päässyt myöskään juoksemaan karkuun ja ennen pitkää hän väsyisi taistelemaan vastaan, elleivät Miikkulainen ja Taskulainen puuttuisi peliin.

”Ykshöppy on kuin valtava lintu, jolla on mustavalkoiset sulat, vain yksi jalka ja silmä, mutta valtava nokka ja se osaa lentää,” Miikkulainen kuiskutti Taskulaiselle. ”Sen lempiruokaa ovat nenät, siksi ihmisten pitää olla aina varuillaan, jos ykshöppyjä on liikkeellä. Onneksi se myös pelästyy helposti.” Sitten Miikkulainen vetäisi povitaskustaan esiin kokoon taitellut radioantennit ja ojensi toisen Taskulaiselle.

Jakoavaimella huitova nainen katseli kummissaan, kun kaksi outoa tyyppiä hiiviskeli antennit pystyssä kohti ykshöpyn selustaa. Hämminki konttasi eläimen pyrstön taakse ja Miikkulainen livahti viereiseen pusikkoon. Sieltä poika loikkasi ykshöpyn eteen, huitoi antennillaan ja huusi täyttä kurkkua älämölöä ”ÄÖÄÖÄÖÄÖ!!”

Juonen tarkoituksena oli pelästyttää ykshöppy, saada se horjahtamaan yhdellä koivellaan päin Hämminkiä, kaatumaan ja tästä säikähtäneenä lentämään karkuun. Mutta kuinkas ollakkaan, suunnitelma ei ollutkaan vedenpitävä, vaan kävikin niin, että säikäytetty ykshöppy levitti siipensä, jolloin liian lähellä huitonut Miikkulainen sai sulista päin näköä ja lensi kaaressa selälleen. Vihainen ykshöppy syöksyi oitis nokka edellä loikkien kohti tuota herkullisen näköistä räkänokkaa. Silloin Taskulainen kampesi itsensä ylös ja syöksyi tarttumaan ykshöppyä pyrstöstä, mutta tästä valtava petolintu vain suuttui enemmän, nappasi kiinni Miikkulaisen puserosta ja lähti lentämään saaliinsa kanssa kohti taivaita, epäilemättä viedäkseen nenäkkään poikasilleen evääksi.

”Pärnu!” huusi silloin edellinen saalis ja viskaisi jakoavaimensa ilmoihin, osuen tarkasti lintua otsaan, jolloin hämmentynyt ykshöppy pudotti saaliinsa ja lensi matkoihinsa. Hämminki sukelsi hätiin ja Miikkulainen sai pehmennetyn alastulon Taskulaisen vatsalle.

”Pärnu soikoon, mistäs te tänne tupsahditte?” nainen kysyi ihmeissään poimittuaan työkalunsa maasta.

”Samaa sopii kysyä meidänkin. Luulin nimittäin, että Miikkulainen on ainoa, jolla on Pilkkumaan kartta,” hämmästeli puolestaan Hämminki ja poimi maasta sulan hattuunsa. Tuskin voiton merkiksi, vaan koska sulkaa voisi myöhemmin käyttää vaikkapa kynänä.

”Löysittekö te kenties kartan pullosta Näsijärvestä?”, Miikkulainen kysyi naiselta.

”Oikeassa olet, Pärnu sentään. Mutta otetaanpa hieman takapakkia. Ensinnäkin, minua ei tarvitse teititellä, en minä mikään vanha rouva ole. Toisekseen, kiitoksia vaan kun pelastitte minut tuon hyppiäisen nokasta – tai no, tulitte paikalle, että sain pelastaa teidät. Ja kolmanneksi, minä olen Liisa vaan, mekaanikko ja harrastelijapurjehtija. Keitäs te olette?”

Hämminki pudisteli hiekat käsistään ja astui sitten kättelemään Liisaa. ”Minä olen Hämminki Taskulainen, satumaantieteilijä ja seikkailukartanlukija.”

”Minä olen Miikkulainen, esikoululainen. Olen Pilkkumaan kartan piirtäjä. Pyysin ensin minun vaaria tänne mukaan, mutta vaari sanoi, että hän on liian vanha ja sitä paitsi myynyt jo kirjoituskoneensa. Mutta sitten vaari kertoi Taskulaisesta, kun sillä oli sellainen kone.”

”Satumatkoille voi siis lentää vain analogilaitteilla. Hänen vaarinsa oli aikanaan opettajanani yliopistolla, sitä kautta tunnemme,” Taskulainen täsmensi. “Hän, siis Miikkulaisen vaari, minut tälle alalle oikeastaan vihki. Kuin sain vihiä Miikkulaisen Pilkkumaan kartasta, halusin heti lähteä tutkimusretkelle. Tällaiset mahdollisuudet ovat nykyään niin kovin harvassa. ”

Liisa nyökytteli hyväksyen ja suostui nyt kertomaan myös hieman tarkemmin, miten oli itse Pilkkumaahan päätynyt. ”Tosiaan, minä siis löysin kartan pulloon kätkettynä Näsijärvestä ja lähdin heti seuraavalla viikolla saarta etsimään, seikkailijaluonne kai minäkin. Tai ei ollut Pärnun muutakaan tekemistä. Purjehdin yksin kolme kuukautta ja toissapäivänä saavuin perille, mutta totta kai alukseni haaksirikkoutui rantatyrskyissä. Ryhdyin etsimään sisämaasta uusia osia laivaani, mutta silloin tuo Pärnun höppiäinen kävi kimppuuni.”

”Hauska tutustua!” Miikkulainen huudahti ja kumarsi tomerasti. “Mutta nyt pitäisi rakentaa maja. Myrsky uhkaa.”

 

Aluksi

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen, kun poikani on hiljattain täyttänyt kuusi kuukautta. Alustavana deadlinenani on saada tarina valmiiksi siihen mennessä, kun hän oppii lukemaan. Kattoo ny.

Lyhyesti ensin itsestäni ja sitten tästä blogista: Lienen tyypillinen harrastelijakirjoittelija, jolta silloin tällöin syntyy tekstiä, faktaa tai fiktiota, kirjoitettuna lähinnä omaksi iloksi tai paineiden purkamiseksi. Joskus olen jonkin – näin jälkikäteen tarkasteltuna monin tavoin vaillinaisen – tekeleen lähettänyt kustantajille, mutta hylkäyskirjeen saatuani pelästynyt ja haudannut haaveet kirjoittajan urasta entistä syvemmälle pöytälaatikkoon. Muutaman omakustanteisen ”fanzinen” olen mielenkiinnonkohteistani joskus tekaissut. Missään nimessä en siis pidä itseäni minään oikeana kirjoittaja.

Kroonisen writer’s blockin takana on kuitenkin pitkään kolkutellut haave ihan kokonaisen tarinan kirjoittamisesta. Poikani synnyttyä onkin hiljalleen kypsynyt ajatus, että keksisin jonkinlaisen tarinan hänelle luettavaksi. Seikkailun lähtökohdaksi valikoituivat omat lapsuudenaikaiset mielikuvitusseikkailuni, mutta loppuratkaisua en tiedä vielä itsekään. Keksiköön sen vaikka tuo pallopää aikanaan, jos en itse saa aikaiseksi.

Päätin kirjoittaa julkiseen blogiin, sillä siten mahdollisesti yhtäältä kiinnittäisin tarkempaa huomiota kirjoitusasuun ja sisältöön, toisaalta olisi enemmän painetta saattaa teksti joskus valmiiksi. Saattaa kylläkin yhtä hyvin käydä niin, että rimakauhu kasvaa liian korkeaksi ja hylkään koko projektin alta aikayksikön. Ja jos niin käy, niin ei silläkään ole kai lopulta väliä, sillä kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni ja lapselleni. Jos joku ulkopuolinen sattuu eksymään tätä lukemaan, niin palaute on tervetullutta – joskin toissijaista. Kiitos.