Luku 16.

Kun Miikkulainen raotti silmiään, näki hän aluksi vain valkeaa. Kosteudesta ihollaan ja hengityksessään hän arvasi, että he olivat pilven sisällä, ehkä juuri laskeutumassa. Mutta kun sumu alkoi hälvetä, huomasi Miikkulainen suureksi kummastuksekseen, että hän istuikin jo tukevasti maassa, keskellä outoa metsää. Häntä piirittivät kohti taivaita kohoavat kapeat, korkeat, sileäpintaiset ja vähäoksaiset puut, jotka huojuivat leudossa tuulenvireessä. Miikkulainen ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaista metsikköä, ei edes Pilkkumaassa. Kun hän sitten tarkasteli multaista maanpintaa, huomasi hän siellä vilistävän jos jonkinmoisia ötököitä, jotka eivät olleet hänelle yhtään sen tutumpia. Toisaalta hyönteiset olivat liian tavallisen näköisiä ollakseen Pilkkumaan asukkaita. Semminkin maasto ei näyttänyt jalokivikaivoksenkaan alueelta. Itseasiassa nyt kun Miikkulainen ympäristöään tarkemmin tiiraili, huomasi hän olevansa jonkin korkuisen mäen tai ehkäpä jopa vuoren rinteellä. Puilta hän ei nähnyt kunnolla eteen eikä taakse, jotta tietäisi, kuinka paljon matkaa olisi huipulle taikka juurelle. Olisi lähdettävä ottamaan selvää, mutta mihin suuntaan, kas siinä pulma. Hetken pähkäiltyään Miikkulainen päätti kivuta ylöspäin – ehkä huipulta näkisi paremmin.

Vain hetken kiivettyään Miikkulainen näki ensimmäisen tutulta näyttävän asian heräämisensä jälkeen. Erään suuren kiven päällä istui supikoira korvat pystyssä nuuhkimassa ilmaa. Pörröisen supin Miikkulainen tunnistaisi koska tahansa, koska se oli hänen eläinkirjassaan yksi hänen lempieläimistään ja aina maantienvarressa yliajetun supikoiran nähdessään Miikkulaisen kävi niin sääliksi, että mahasta otti. Mutta takaisin Suomessakaan hän ei vielä voinut olla, sillä mäki tuntui olevan korkeampi kuin mikään, mitä hän oli kiivennyt tai edes nähnyt tasapaksussa kotopuolessa.

Aikanaan hengästynyt poika saapui tasaiselle aukealle. Ruohokentän toisella laidalla oli pieni tummapuinen harjakattoinen asumus. Tönö ei liiammin näyttänyt tutulta, Miikkulaisen mielestä se muistutti koristeellista linnunpönttöä pylväineen ja kaiverruksineen. Talon kuistilla seisoi olento, joka näytti aivan Herra Nikamalta, mutta ei ollut, sillä tällä olennolla ei ollut partaa eikä pitkiä, vaaleita viiksiä.

”Tervetuloa matalaan majaani, armoitettu herralapsi Miikkulainen,” olento sanoi Miikkulaisen nähtyään ja kumarsi niin syvään, että sen otsa kosketti lautalattiaa, jolla se seisoi. Sitten se ryhtyi viittilöimään Miikkulaiselle. Seurasi hetken sekaannus, kun Miikkulainen luuli ensin, että olio yritti huitoa häntä pois. Väärinymmärrysten jälkeen Miikkulainen älysi, että hänen kuuluikin kivuta terassille.

”Mistä sinä tiesit nimeni? Onko Herra Nikama kertonut minusta?” Miikkulainen kyseli ja kumarsi hänkin.

”Me tapasimme unessani. Olimme jollakin oudolla saarella, minä olin satuttanut selkäni, sinä tulit pyytämään anteeksi. Minä olin siinä unessa ainakin sata vuotta vanhempi, mutta sinä olit aivan yhtä pieni kuin nytkin.”

”Hetkinen, oletko sinä Herra Nikama?!” Miikkulainen huudahti ja meinasi pudota terassilta hämmästyksestä.

”En minä mikään herra vielä ole. Olen Kölvi Nikama, vasta kuusikymmentäkahdeksanvuotias, oikein hauska tutustua arvon Miikkulainen.”

”Mutta eihän tässä ole mitään järkeä!” Miikkulainen protestoi yhä kuuluvaan ääneen.

”Voi, noin nuori ja jo menettämässä mielikuvitustansa,” Kölvi Nikama voivotteli ja pyysi sitten hiljaa Miikkulaista pitämään pienempää suuta, sillä heikäläiset eivät välttämättä olisi kovin ilahtuneita teikäläisen näkemisestä.

”Miten niin, mitä minä muka olen tehnyt? Enhän minä tiedä edes, missä olen!” Miikkulainen hätääntyi ja puolusteli.

Kölvi Nikama selitti, ettei tarkoittanut Miikkulaista henkilökohtaisesti, vaan ihmisiä yleensä. ”Teikäläiset ovat alkaneet tapella, ja me nikamaiset olemme joutuneet kärsimään seuraukset.” Nikama yritti parhaansa mukaan selittä viimeaikaiset tapahtumat. ”Meidän on hieman vaikea erottaa teitä ihmisiä toisistanne, meille kun te kaikki näytätte yksiltä ja samoilta nahkaisilta pallopäiltä, mutta ilmeisesti ne teikäläiset, jotka ovat asuneet tällä saarella pisimpään – alkulaiset, kuten itseään kutsuvat – eivät haluaisi tänne ulkolaisiksi kutsumiaan teikäläisiä. Nämä ulkolaiset sitä vastoin yrittävät nyt kovasti saarelle laivoillaan. Rantaan on syntynyt kauhea kähinä, missä ne ampuvat vuorotellen toisiaan. Siinä sotimisen rytäkässä sitten meidän metsämme päätyvät aseiden rakennusaineeksi ja ohiammutut tykinkuulat murskaavat meidät ja kotimme. Siksi olemme nyt vuorilla.”

Kölvi Nikama jatkoi tilanteen selvittämistä ja kertoi suruissaan, että elleivät ihmiset pian lakkaa nahistelemasta, nikamaiset joutuisivat vielä pötkimään pakoon koko saarelta.

”Sitten on vielä se yksi juttu, ”Nikama huokaisi lopuksi, kyyristyi aivan Miikkulaisen silmien tasolle ja alkoi puhua entistäkin vakavammalla ja syvemmällä äänellä. ”Maa tärisee välillä. Se tietää pahaa. Ihmiset eivät sitä huomaa kaikelta kahinoimiseltaan.”

Nikama hiljentyi hetkeksi. Miikkulaista alkoi äkkiä huimata ja hänen piti istuutua alas lattialle. Istuuduttuaan poika huomasi, että terassin lattialaudat liikkuivat edestakaisin kuin pianon koskettimet. Koko rakennus ja maa sen alla huojui hiljaa.

”Anteeksi, ” Nikama jatkoi, ”ethän pahastu, kun tällä tavoin puhun pahaa teikäläisistä?”

”Älä välitä,” Miikkulainen toppuutteli. He pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että kaikista ajattelevista olennoista löytyy huonon paikan tullen niitä, jotka yrittävät sotkea ihan kaikkien asiat. Ja joskus ne myös onnistuvat.

”Kunpa tietäisimme, miten saada ihmiset aistimaan ympäristöään. Mutta ongelma on nähdäksemme, että alkulaiset uskovat, että suuri joukko pieniä henkiä on vastuussa kaikesta hyvästä ja pahasta, mitä heille sattuu ja tapahtuu. Ulkolaiset puolestaan uskovat yhteen suureen henkeen niin voitoissaan kuin tappioissaan. Muuta he eivät suostu näkemään tai kuulemaan. Me nikamaiset sitten taas olemme heille vain pahoja henkiä.” Nikama raapi suomuista päätään, Miikkulainen oli kuulevinaan värinää Kölvin äänessä.

”Minähän olen heikäläisiä, tai siis meikäläisiä – voin kai yrittää puhua heille.” Miikkulainen heltyi auttamaan, mutta ehdolla: ”En nimittäin keksi tähän hätään muutakaan tekemistä. Mutta autan vain niin kauan, kunnes keksin tai joku kertoo minulle, miten ihmeessä pääsen takaisin Hämmingin ja Liisan luo.”

Advertisements

Luku 11.

”Onpahan tällä saarella kerrassaan merkillinen floora… faunasta nyt puhumattakaan. Ööh, siis tarkoitan, että erikoisia kasveja ja eläimiä tällä saarella. Eivätkä ne tunnu noudattavan mitään leveyspiiriä. Tarkoitan siis, että täällä kasvaa kasveja niin trooppiselta kuin lähes arktiseltakin vyöhykkeeltä. Ja sitten on vielä niitä kauan sitten sukupuuttoon kuolleita lajeja – perin pohjin kiinnostavaa. Tätäkin polkua reunustavat mitä erilaisimmat havupuut ja voin vaikka vannoa, että näen moisia tällä matkalla nyt ensimmäistä kertaa.”

Miikkulainen ei kuunnellut Taskulaisen hämmästelyä puustoa koskien, sillä olihan poika saaren itse piirtänyt ja näin ollen tiesi varsin hyvin, mitä siellä kasvaa. Mutta sitä Miikkulainen ei tiennyt, missä saaren asukkaat milloinkin majailisivat. Tästä syystä hän oli jatkuvasti valppaana – koskaan ei nimittäin tietäisi, milloin vaikkapa sapelihiipijä väijyisi puun oksalla. Hämminki taasen tallusteli hitaan huolettomana Miikkulaisen perässä katse maan muurahaisissa ja teki merkintöjä pieneen vihkoonsa, jota hän säilytti rintataskussaan. Hämminki ei huomannut lainkaan, että Miikkulainen oli pysähtynyt äkisti. Hajamielinen tiedemies törmäsikin pian poikaan niin, että molemmat meinasivat kaatua nenilleen juurakkoon.

”Mitä nyt?” Hämminki tivasi hieman näreissään Miikkulaiselta poimiessaan pudottamansa lyijykynän havujen seasta.

”Shh…” Miikkulainen suhisi sormi suunsa edessä. ”En muista tuota eläintä. Se voi olla vaarallinen.”

Miikkulainen osoitti eteenpäin. Kymmenisen metrin päässä polulla seisoi pieni, sininen mäyräkoira, jolla oli päässään hattu.

Hämminkiä nauratti. ”Mikäs Sherlock tuo luulee olevansa?”

”Hiljempaa!” Miikkulainen kuiskasi hädissään hieman liian kovaa ja otti askeleen taaksepäin Taskulaisen selän taakse. ”Ja mitä sinä oikein puhut?”

”Sherlock Holmes, salapoliisi. Tuolla koiralla on samanlainen hattu. Vain piippu puuttuu.”

”Täh?”

Koira huomasi kaksikon. Sen pitkät luppakorvat nousivat pystyyn ja eläin lähti löntystämään verkkaisesti vieraita kohti. Miikkulainen kavahti taas ja painui vielä enemmän Taskulaisen taakse piiloon. Koira pysähtyi metrin päähän Taskulaisen jaloista, istui alas, loi merkitsevän katseen Hämminkiä suoraa silmiin ja haukahti: ”Heebou!”

Jo valmiiksi leveä virne kasvoillaan ollut Hämminki purskahti nyt täyteen nauruun, ”Hämminki Taskulainen, päivää. Tämä täällä takanani on Miikkulainen. Hauska tavata, Heebo.”

Miikkulaista ei vieläkään naurattanut, ”se on Koira,” hän tuhahti ja rutisti Taskulaisen liivinselkää nyrkkiinsä.

”Kyllä minä sen tiedän,” Hämminki vastasi ihmeissään.

”Sen nimi on Koira, eikä mikään Heebo,” Miikkulainen täsmensi.

”Mutta juurihan sinä sanoit, ettet tiedä koko eläintä. Sitä paitsi sehän aivan selvästi esitteli juuri itsensä.”

”Heebou,” koira päästi jälleen suustaan.

”Noniin, mitä minä sanoin,” Hämminki virnisti ja lähti jatkamaan matkaa vakuuttuneena siitä, ettei heillä ollut syytä huoleen. ”Tule!” hän viittoi koiralle, joka lähtikin heti jolkottamaan Taskulaisen vierellä herkeämättä tuijottaen miestä kuin vailla jotakin. Miikkulainen pysytteli toisella puolella polkua turvaetäisyyden päässä sinisestä elukasta ja vilkuili ympärilleen epäilevästi.

 

Kolmikko kulki mutkittelevaa polkua yhä syvemmälle metsään. Tiheä oksasto peitti jo taivaan lähes tyystin ja auringonvalo kävi yhä vähäisemmäksi. Koira löntysteli edellä, perässään hämähäkinseittejä ja oksia edestään työntelevä Hämminki, viimeisenä hiipi yhä pelokkaammaksi käynyt Miikkulainen. Äkisti koira pysähtyi ja alkoi murista. ”Lähestymme Herra Nikaman koloa,” Miikkulainen kuiskasi Taskulaiselle ja yritti vetää tätä liivinhelmasta taaksepäin. Hämminki oli juuri vaatimassa, että matkaa olisi jatkettava, sillä Liisa on varmasti pulassa ja naispolo pitäisi pelastaa, kun jotakin putosi Taskulaisen päähän. Hämminki katsoi maahan, se oli käpy. Varovasti hän nosti katseensa ylös latvustoon.

”Taisit pelästyä, senkin vanha kääpä!” joku räkätti ylhäältä oksalta ja heilutteli jalkojaan. Sitten hahmo kiipesi puun runkoa pitkin alas ja hyppäsi kolmikon eteen. Sehän oli kukas muukaan kuin Liisa itse!

”Sinä… sinä olet aivan kunnossa?!” Hämminki päivitteli silmät pyöreinä ja otti hattunsa päästä helpotuksesta.

”No miltä näyttää, Pärnu sentään, tietenkin olen! En minä teitä ennenkään ole tarvinnut pälkähästä pääsemiseen,” Liisa virnisti.

”Entä Herra Nikama?” Miikkulainen kysyi puolestaan ja juoksi halaamaan Liisaa.

Liisa nosti Miikkulaisen kainaloista syliinsä ja rutisti tätä oikein kovasti. ”Sanotaanko, että häntä voitaneen kutsua tästä eteenpäin nimellä Herra Niskatuki. Mutta onpa Pärnun mukava nähdä teitä pitkästä aikaa! Pakko myöntää, aloin olla teistä jo huolissani.” Liisa katsoi Miikkulaista silmiin. Sitten hän vilkaisi Hämminkiä ja hekotti, ”Tuosta sankarista erityisesti, sehän eksyy omiin kengännauhoihinsa.”

”Oletpas sinä hyvällä päällä,” Hämminki mutisi, poimi kävyn maasta ja laittoi sen taskuunsa.

”Sitä se teettää, kun saa olla vähän aikaa omissa oloissaan. Mutta kukas se tämä on?” Liisa osoitti koiraa, joka istua läähätti Taskulaisen vierellä.

”Se on Koira!” Miikkulainen ennätti kertomaan.

”Poika oli keksivinään omaperäisenkin nimen otukselle, ” Taskulainen korjasi, ”mutta Heebo se on. Itse esitteli itsensä. Kysy vaikka.”

Liisa kyykistyi koiran eteen, pyysi tassua ja sanoi: ”Päivää vaan, minä olen Liisa. Kukas sinä olet?”

”Kinoaa!” koira vinkaisi ja nuolaisi Liisaa naamasta.

Hetken kaikki olivat aivan hiljaa, sitten koko porukka repesi yhtaikaa raikuvaan nauruun.

”Me rakennettiin maja, sinun pitää nähdä!” Miikkulainen lopulta keskeytti remakan ja lähti taas kerran edeltä juoksemaan, kuin kaiken aiemman pelokkuutensa unohtaneena.

”Tokihan minä haluan nähdä, minkälaisen rotiskon te olette saaneet kyhättyä. Ikävä kyllä luulen, että joudun määräämään sen heti purettavaksi liudasta vakavia rakennusvirheitä,” Liisa murjaisi ja lähti reippain askelin pojan perään.

Luku 10.

Hämminki istui jalat ristissä sammuneen nuotion äärellä ja hämmensi oksanpätkällä tuhkia varmistaakseen, ettei tulipesässä kytisi enää yksikään kekäle. Mieto savun haju oli tarttunut vaatteisiin ja leijaili ilmassa. Miikkulainen, joka juuri oli herännyt, kömpi majassa hitaasti ylös untuvapeitteen alta.

”Huomenta!” Hämminki kajautti reippaasti nuotiolta huomattuaan liikettä sisällä. ”Kerrohan nyt, Miikkulainen, miten sinä oikein sait eilen tämän nuotion sytytettyä?”

Miikkulainen hieroi silmiään tukka pystyssä ja mutisi, ”Noo… en minä oikeastaan sitä itse sytyttänyt,” ja haukotteli perään.

Hämminki lakkasi sekoittamasta tuhkia ja kääntyi katsomaan kysyvästi Miikkulaista.

”Niin katsos!” Miikkulainen sitten intoutui ja ponkaisi pois peiton alta ja pihalle Taskulaisen luo. ”Kun sade lakkasi, tulin tähän majan edustalle lämmittelemään, kerta aurinko vielä paistoi. Mutta sitten tuli äkkiä pimeää, mutta onneksi tähdet alkoivat tuikkia! Silloin nimittäin tiesin, että apu on lähellä. Ja sitten norsulohikäärme ilmestyi näköpiiriin!” Miikkulainen demonstroi suurieleisesti käsillään, kuinka suuri norsulohikäärme oikein olikaan. ”Se on vähän kuin lentävä lohikäärme, mutta sillä on kaksi kärsää, joista toinen sylkee vettä ja toinen tulta. Se tulee aina esille, kun on kirkas tähtitaivas, koska se luulee olevansa vielä tähtiäkin isompi! Kun näin norsulohikäärmeen, niin heti aloin viheltää ja viittilöidä sitä luokseni ja pyysin sitä sytyttämään nuotion. Norsulohikäärme suostui sillä ehdolla, että jään palveluksen velkaa.”

”Perin mielenkiintoista,” tuumi Taskulainen. ”Haluaisinpa tavata tämän norsulohikäärmeen ja haastatella sitä tutkimuksiani varten. Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, nimittäin meidän pitäisi saada jostakin murua rinnan alle. Muistat varmaan, että minä alan kärttyisäksi, ellen saa aamupalaa?”

”Sitä en pysty unohtamaan, Taskulainen. Vaan ei hätää! Sillä minä olen Miikkulainen, Pilkkumaan kartan piirtäjä, ja siksi satun tietämään, että tuossa aivan takanamme on lanttumaa!” Miikkulainen puhkui innoissaan aamuista virtaa täynnä ja venytti käsiään selkänsä taakse kuin olisi valmistautumassa urheilusuoritukseen.

”Sanoitko…lanttu?” Hämminki nielaisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hämminki ihmetteli hiljaa mielessään, miten tuollainen pikkupoika saattoi ylipäätään pitää lantusta. Taskulainen päätti kuitenkin jättää utelematta asiasta enempää, sillä jos Miikkulainen piti lantusta, niin se oli hänen oikeutensa, eikä aikuisen paranisi moista kyseenalaistaa.

”No minkälainen hirviö sitä lanttumaata sitten vartioi?” Taskulainen tiedusteli aamujumppaa toimittavalta Miikkulaiselta – melkein toivoen, että vastaus olisi jotakin aivan liian karmeaa kohdattavaksi.

”Äh, ei siellä ole kuin nollaeläimiä. Ne ovat aivan vaarattomia,” Miikkulainen puhkui ohimennen ja kuin starttipistoolin laukauksesta säntäsi kohti lanttupeltoa.

 

Ja toden totta, lanttumaan laitamilla haahuili muutamakymmen nilkankorkuista otusta, jotka muistuttivat lähinnä pystyyn nostettuja valkosuklaadonitseja, joille on tökätty pienet risut jaloiksi ja käsiksi. Nämä harmittomat eliöt mutisivat ja vaappuivat ja kaatuilivat ympäri peltomaata. Eniten vaikeuksia Miikkulaiselle ja Taskulaiselle tuotti olla astumatta nollaeläinten päälle. Pian lanttuja olikin kerätty sylit täyteen ja retkeläiset palasivat majalle.

Kaksikko istui majan terassin varjossa, aamupäivän aurinko lämmitti varpaita, Miikkulainen kuori lanttua Taskulaisen linkkuveitsellä, Taskulainen katseli ylös ohi lipuvia pilviä. Sitten mahan kurina rikkoi hiljaisuuden. Hämminki huokaisi syvään ja laski katseensa Miikkulaiseen. ”Kuule, minun täytyy tunnustaa, että minä en taida pystyä syömään noita lanttuja.”

”Ai miksi? Kyllä nämä on ihan kypsiä,” Miikkulainen yritti selittää ja pyöritteli lanttua kädessään.

”Katsos, kun siihen liittyy eräs ikävä muisto niiltä ajoilta, kun minä olin sinun ikäisesi – tai oikeastaan pari vuotta vanhempi, jo koululainen. Minulla oli näet jo silloin tämmöinen pömppöpötsi kuin nytkin.” Hämminki läiskäytti vatsaansa niin, että se hölskyi oikein kunnolla. ”Eräänä päivänä koulussa oli ruokana lanttumuhennosta. Niin, sitä ei varmaan nykypäivänä enää missään kouluissa tai päiväkodeissa tarjotakaan?”

”Eikä esikouluissa,” varmisti Miikkulainen.

”No, ehkä ihan hyvä niin, sillä me koululaiset emme siitä pitäneet. Mutta tuona päivänä pikku-Ville oli päättänyt yllyttää koko luokan minua vastaan. Yksi kerrallaan jokainen luokan poika – ja taisi siinä olla mukana tyttöjäkin – tuli ja laittoi lusikallisen omalta lautaseltaan minun lautaselleni. Pahinta oli kuitenkin se, että kun yritin selittää asiaa opettajalleni, niin hän vain tiuskaisi, että kyllähän tuohon mahaan pitäisi vähän ylimääräistäkin mahtua. Sen jälkeen minua on aina alkanut oksettaa, kun olen yrittänyt syödä lanttua.”

Hämminki hiljentyi hetkeksi, huokaisi jälleen syvään, mutta yritti sitten pian ryhdistäytyä. ”Äh, anteeksi,” hän jatkoi. ”Meinaan välillä unohtaa, että sinähän olet vasta pieni lapsi. Ei minun tällaisilla tarinoilla pitäisi sinua pelotella.”

”Minua kyllä ihan vähän jännittää kouluun meneminen ensi syksynä.” Miikkulainen myönsi heti perään vaimealla äänellä ja pää painalluksissa. ”Kun Mikki on kiusannut minua eskarissa, esimerkiksi joskus hän tönii ja kerran Mikki piilotti minun pipon, vaikka ulkona oli ihan tosi paljon pakkasta.”

Hämminki katsoi Miikkulaista, jonka aina niin iloiset kasvot olivat kääntyneet vakaviksi ja jonka koko olemus oli jäykistynyt kuin suolapatsaaksi. Hämminki yritti miettiä tarkkaan, mitä sanoisi, mutta ei keksinyt mielestään oikeita sanoja. Jotain hänen oli kuitenkin nyt sanottava. Hän teki kaikkensa yrittääkseen kuulostaa mahdollisimman rauhoittelevalta ja vakuuttavalta. ”Tärkeintä sinun Miikkulainen on muistaa, että sinä et itse ole koskaan syypää kiusaamiseen, vaikka kiusaaja mitä sanoisi. Eikä kenelläkään ole oikeutta kajota toisiin – tönimällä tai mitenkään muutenkaan.”

”Kajota?” Miikkulainen ihmetteli jälleen ihmeellistä sanaa, joita Hämminki tuntui käyttävän hänen mielestään jatkuvasti. Hänen katseensa ei kuitenkaan noussut nyt maasta edes kysymyksen ajaksi, ja äänikin oli muuttunut perin ponnettomaksi.

”Sen voisi sanoa tarkoittavan koskemista ilman lupaa. Mikki ei olisi saanut koskea sinuun, eikä sinun pipoosi.” Hämminki selitti.

”Mutta mitä, jos kiusaaminen jatkuu koulussakin? Miksi Mikki sanoo minua tyhmäksi, jos en kerta ole?”

”Luulen, että opettajat osaavat tänä päivänä auttaa tällaisissa tilanteissa paremmin kuin silloin, kun minä olin pieni. Pikku-Ville nimittäin sai vain jälki-istuntoa ja kosti senkin sitten minulle. Jos opettaja auttaa kiusaajaa ja kiusattua keskustelemaan tapahtuneesta, niin ehkä asiat saadaan sovittua. Minä en tunne Mikkiä, mutta luulisin, että häntä oikeasti harmittaa jokin ihan muu asia kuin sinä, ja hän vain syystä tai toisesta on purkanut kiukkuansa sinuun. Vaikka saduissa ja tarinoissa usein esiintyy hyviksiä ja pahiksia, niin oikeassa elämässä asiat eivät yleensä ole niin mustavalkoisia,” Hämminki hymyili ja iski Miikkulaiselle silmää. Sitten Hämminki nosti Miikkulaisen istumaan polvelleen, katsoi poikaa silmiin ja lausui vielä viimeiset sanat aiheesta: ”Sinä olet niin ymmärtävä lapsi, että eiköhän sinulta lopulta löydy paremmat vastaukset kysymyksiisi kuin tämmöiseltä vanhalta ukolta. Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy.”

Miikkulainen tuumaili hetken. Sitten hän nosti katseensa, rentoutui, alkoi taas hymyillä ja tokaisi ”Juu.” Pahin huoli oli väistynyt hänen mielestään.

Taskulainen laski Miikkulaisen polveltaan, kampesi itsensä seisomaan ja alkoi tähystää horisonttiin. ”Nyt minä Miikkulainen luulen, että meidän pitäisi lähteä etsimään sitä Liisaa. Minä alan olla jo vähän huolissaan hänen kohtalostaan.”

”Kyllä Liisa osaa pitää puolensa. Mutta mennään vaan!”

Luku 9.

 

Kaatosade piiskasi maan pintaa niin, että savimaa näytti poreilevalta mutaliejulta. Peukalonpään kokoiset vesipisarat paukuttivat pensaikkojen leveitä lehtiä kuulostaen aivan samalta kuin täyttä vauhtia ajavan polkupyörän pinnojen välissä räpättävä pelikortti. Taskulainen tarrasi toisella kädellä kiinni hatustaan ja piteli toisessa kädessään vasaraa, jolla hän naulasi paksua oksaa toiseen kiinni. Miikkulainen kannatteli suurta puunlehteä päänsä yläpuolella ja painoi selkäänsä vasten kallionseinämää. Hänellä oli täysi työ, sillä myrskytuuli meinasi jatkuvasti kaapata lehden ja koko pojan matkaansa. ”Lisää nauloja!” Taskulainen huusi ukkosenjyrinän lävitse ja ojensi likomärkää kämmentänsä kohti Miikkulaista. Miikkulainen kaivoi työkalupakista kourallisen nauloja, ojensi ne Taskulaiselle ja painautui sitten takaisin siihen vähään sateensuojaan, jota kallionseinämän rakosessa oli tarjolla.

Hämminki jatkoi nakuttelua myrskystä välittämättä ja hiljalleen sai kuin saikin kokoon oksista, kortteista ja lehdistä sellaisen seinämän, joka pysyisi koossa ja pitäisi vedet ja tuulet ulkopuolella. Lopuksi Hämminki vielä tilkitsi rakoset sammalella. ”Tämähän näyttää kuin tapetoidulta!” hän totesi ylpeänä sateensuojassa, joka oli nyt niin taidokkaasti rakennettu, ettei pisaraakaan satanut sisälle. Miikkulainen ei vastannut mitään, vaan värjötteli majan nurkassa likomärkänä kylmästä täristen.

”Äh… sinut pitäisi saada kuivaksi ja lämpimäksi pikimmiten. Mutta nuotiota – jonka sytyttäminen likomärillä puilla on jo lähtökohtaisestikin vähän kiperämpi temppu – ei voi tietenkään sytyttää sisälle, sillä silloin tukehtuisimme häkään. Pitäisi siis kaiken lisäksi vielä rakentaa savupiippu tai terassi. Annas, kun minä hetkisen tuumaan…”

”E-e-ei t-t-t-tässsä hä-hä-hätääää.” Miikkulainen yritti änkyttää hampaat kalisten ja puristi samalla polviaan lähemmäs kehoaan tunteakseen olonsa edes hieman lämpimämmäksi.

”Mutta jotain tässä on nyt tehtävä,” Hämminki sanoi vakavana ymmärtäen tilanteen kiireellisyyden. “Ota nyt ensihätään tämä minun liivini, se on sentään vedenpitävää tekoa.” Hämminki riisui taskullisen liivinsä ja ojensi sen Miikkulaiselle. ”Vaihdat nuo litimärät vaatteesi tähän ja yrität pysyä kuivana ja lämpimänä sen aikaa, kun minä yritän keksiä jotakin.” Sitten Taskulainen ampaisi paitaisillaan vesisateeseen.

 

Ensimmäisenä Taskulainen suunnisti sille aukiolle, jossa he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet Liisan. Salamoiden välkkyessä taivaalla Hämminki keräsi mukaansa ykshöppyjen sulkia ja höyheniä niin paljon kuin löysi, koska sulat pitävät vettä ja höyhenet puolestaan pitävät lämpiminä. Siinä sulkia kerätessään kohtaaminen ykshöpyn ja Liisan kanssa palasi väkisin Taskulaisen mieleen. Miestä alkoi mietityttää, miten Liisalle oli mahtanut käydä – ja alkoi häntä myös vähän harmittaakin, kun oli käyttäytynyt sillä tavalla tyhmästi Liisaa kohtaan. Hämminki vannoi itsellensä, että jos he vielä koskaan tapaavat, niin hän kyllä pyytäisi anteeksi. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä murehtimaan ja kun Hämminki oli saanut kerättyä kassiinsa kaiken tarvitsemansa, oli hänen aika jatkaa matkaa, sillä ilta alkaisi pian hämärtyä. Hämminki lähti ylemmäs kohti vuoria.

Erään kalliokielekkeen juurelta Taskulainen löysi lopulta onnekseen jäkäläsammalta ja sellaisia risuja, jotka olivat säilyneet riittävän kuivina nuotion sytyttämiseen – riittävän kuivina, jos hänen nuotionsytytystaitonsa ovat vielä tallella. Vaikka toisaalta, juurihan hän vain muutama päivä sitten oli sytyttänyt nuotion merenpohjaan.

Sillä hetkellä sade lakkasi kuin seinään. Huono uutinen oli kuitenkin se, että aurinko oli melkein laskenut. Nyt Taskulaisen olisi kiirehdittävä äkkiä takaisin, sillä pilkkopimeässä hän ei enää löytäisi tietä ja Miikkulainen paleltuisi yksin märkänä siniseksi.

Hämminki rämpi läpi pusikoiden, paniikki meinasi vallata hänen mielensä, sillä hänestä tuntui, että hänen pitäisi olla jo perillä. Ei kai hän vain ollut eksynyt? Aurinko oli jo laskenut vuoren taakse, mutta kirkas tähtitaivas sentään valaisi taivaankaarta. Maantasolla oli kuitenkin sysipimeää. Hämminki haparoi risuja edestään viluissaan, häntä alkoi tosissaan pelottaa Miikkulaisen kohtalo. Mutta sitten hän näki oksien välistä valon loimun kajastavan edestäpäin. Mitä ihmettä? Valo tuli majan suunnalta! Taskulainen juoksi kovempaa, risut löivät hänen kasvojaan, nyt ei voinut aikailla – Miikkulainen saattoi olla pulassa!

Kun Taskulainen loputa lopen hengästyneenä pääsi majalle, näki hän helpotuksekseen ja hämmästyksekseen Miikkulaisen istumassa nuotion ääressä majan edustalla.

”Mitä ihmettä?” Hämminki huohotti ja nojasi polviinsa.

”Tule Hämminki lämmittelemään!” Taskulaisen liiviin kääriytynyt Miikkulainen hihkaisi iloisesti tulen ääreltä.

”Miten sinä sait nuotion syttymään?”

”Voinko kertoa huomenna? Nyt väsyttää jo kamalasti.”

”No hyvä on. Tässä, toin sinulle petitarpeita. Tehdään sinulle untuvapeite, niin pysyt lämpimänä läpi yön,” Hämminki myöntyi ja ojensi keräämänsä höyhenet Miikkulaiselle.

 

Hieman myöhemmin illalla Hämminki istui nuotion ääressä, heitteli tuleen risuja ja tuumaili itsekseen kaikenlaisia, mitä matkalla oli tähän mennessä sattunut. Miikkulainen makasi höyhenpeitteen alla, jo melkein nukahtaneena. Mutta sitten peiton alta kuului kuiskaus: ”Hämminki… minä en saa nukutuksi. Kun mietityttää, että onkohan äiti jo kovin huolissaan.”

”Älä huoli, kyllä vaarisi varmasti keksii äidillesi jonkin pätevän selityksen,” Hämminki rauhoitteli lempeällä äänellään.

”Niin kai.” Pieni kyynel vierähti Miikkulaisen poskelle. ”Mutta voisitko laulaa sen sorsalaulun, niin saisin varmasti unta?”

”En minä oikein osaa laulaa… no äh, olkoon menneeksi,” Hämminki heltyi, kuin hän huomasi Miikkulaisen surumieliset kasvot nuotion loisteessa. ”Mutta sillä ehdolla, että kerrot sitten huomenna, miten sait nuotion sytytettyä.”

”Joo joo, lupaan,” Miikkulainen mutisi ja veti peiton takasin korvillensa.

Ja niin Taskulainen alkoi laulaa, hieman ala- ja epävireisesti mutta yhtäkaikki niin rauhoittavalla äänellä, että Miikkulaisen silmät sulkeutuivat jo ensitahdeista: ”On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin, ja villisorsan valitus soi kaislikossa öin…”

Ja sitten Miikkulainen jo nukahtikin sikeään uneen.

Luku 5.

Retkikunta oli nukkunut sikeää unta turvassa puun latvustossa, minne Taskulaisen oli erätaidoillaan rakentanut köynnöksistä, lehdistä ja oksista suuren riippumaton. Aamuaurinko alkoi jo porottaa, mutta kuorsaava Hämminki yhä vain käänsi kylkeä ja veti hattuaan syvemmälle päähänsä. Silloin joku alkoi heiluttaa petiä.

”Minä nukun vielä vähän aikaa. Onko pakko mennä töihin?” Hämminki mutisi unenpöpperöisenä lippa silmillään.

”En se minä ollut,” Miikkulainen kuiskasi takaisin Taskulaisen korvaan. ”Katso alas, olemme saaneet vieraita.”

Hitaasti Hämminki raotti silmiään ja häikäistyi hetkeksi paisteesta. Sitten hän kampesi vaivalloisesti itsensä istumaan ja kurkisti reunan yli.

”Kääk!” Taskulainen huudahti, minkä seurauksena puun heiluminen vain paheni. Alhaalla rymisteli nimittäin vihainen sarvikuono, joka yritti puskemalla saada tunkeilijoita tippumaan.

”Tämä on varmaan sen eväspuu,” Miikkulainen pohti ja tarrasi oksaan kiinni, ettei putoaisi.

”Tai sitten se vihaa ihmisiä ylipäätään, ja ymmärtäisihän tuon – ties vaikka joku meikäläisen näköinen pullaposki olisi hiljattain käynyt safarilla salakaatamassa sen viimeisen leikkitoverin,” Hämminki puolestaan totesi harmissaan.

Miikkulainen ja Hämminki halasivat rystyset valkoisina puunrunkoa ja tuijottivat suurta harmaata sarvikuonoa, joka puuskutti vihaisena, nakkeli niskojaan ja välillä tökki sarvellaan juurakkoa. Sarvikuono ei ollut antamassa periksi. Hämminki kaiveli taskujaan yrittäessään keksiä keinoa pois pälkähästä. Reisitaskusta löytyi vain folioon kääritty möykky, jonka sisältö osoittautui lähemmin tarkasteluna sämpyläksi. ”Syödään nyt edes tämä viimeinen eväsleipä aamupalaksi,” hän ehdotti. ”Jaksetaan sitten ainakin juosta karkuun, jos noikseen tulee.”

”Minulla on parempi idea,” Miikkulainen keksi kuitenkin heti vastaan.

”No niinpä tietysti,” huokaisi puolestaan Hämminki.

”Heitetään eväsleipä sarvikuonolle. Sitten se jättää meidät rauhaan ja pääsemme luikkimaan lipettiin.”

”Entä, jos leipä ei kelpaa? Tässä on niin vähän salaattiakin. Tuskin on sämpylää tottunut mutustamaan kuonokainen. Ei, kyllä minä syön tämän itse. Minä alan muuten tulla kiukkuiseksi, jos en saa aamupalaa.”

”Saat sitten kiukutella myöhemmin,” Miikkulainen äkkiä tokaisi ja nappasi salamana nyssykän Taskulaiselta ja heitti eväät alas maahan. Sarvikuono käänsi päätänsä, tuijotti hetken maassa makaavaa nyyttiä ja talloi sitten molemmilla etujaloillaan sen päälle. Tämän jälkeen eläin puski puuta kahta kiukkuisempana.

”Noniin! Katso nyt, mitä sinä tiet! Nyt me voimmekin sitten valita, näännymmekö nälkään, vai tulemmeko sarvikuonon tallomaksi. Loistavaa, ker-ras-saan loistavaa!” Hämminki oli niin kiukuissaan, että meinasi jo tuskastuneena hypätä alas puusta sarvikuonon niskaan. Mutta juuri sillä hetkellä parinkymmenen metrin päästä kuului aseen laukaus ja sarvikuono pakeni siltä paikalta. ”Voi ettien että! Ei tämä tästä sen paremmaksi muuttunut! Nyt ne himskatin vartijat ovat äkänneet meidät!” Hämminki yhä huusi ja huitoi ja yritti lähteä kiipeämään alas.

Miikkulainen oli jo myös katseellaan etsimässä riittävän pehmeän näköistä pusikkoa, johon uskaltaisi hypätä, mutta kun hän tähysti tulijoita vielä uudemman kerran, hän alkoi tulla toisiin aatoksiin. ”Odota hei Hämminki vähän. Nuo eivät näytä niiltä vartijoita. Kun ei niillä ole niitä univormuloita päällä.”

”No sitten niiden täytyy olla salametsästäjiä, jotka aikovat ampua meidät kostoksi, kun saalis pääsi karkuun,” tuskanhikinen Hämminki jatkoi hätäilyään ja rutisti hattuaan kuin se olisi ollut hänen henkiriepunsa.

Miikkulainen pysyi kuitenkin tyynenä kuin viilipytty – koska hän tiesi, ettei muutakaan voisi.

Ja kuinkas ollakaan, osoittautui, että aseväki oli kyläläisiä, jotka puolestaan olivat luulleet Hämminkiä ja Miikkulaista salametsästäjiksi. Puun juurelle päästyään joukkio tietenkin oitis oivalsi, ettei noin surkea kaksikko voisi olla metsästyshommissa. Ja niin paikalliset auttoivat kaksikon alas puusta ja kyyditsivät heidät jeepin lavalla pieneen kyläänsä. Siellä vieraille matkalaisille tarjottiin yllin kyllin ruokaa, eikä Hämminkikään ollut enää kiukkuinen. Miikkulainen touhotti ja selitti elekielellä huitoen matkansa mutkia ja kylän asukkaat nauroivat hyväntahtoisesti, vaikkeivät juurikaan ottaneet tolkkua pojan viittomasta. Kun oli syöty ja juotu, oli vuoro laulaa ja tanssia. Kaikesta vieraanvaraisuudesta huolimatta Miikkulainen alkoi kuitenkin käydä levottomaksi, sillä päivä oli jo kääntymässä taas iltaan ja matkalaisten pitäisi päästä eteenpäin.

Miikkulaisen katse harhaili ympäriinsä. ”Katso!” hän ponkaisi sitten pystyyn kuin aavikkokettu kolostaan. ”Tuolla pöydällä on radio, ihan kuin vaarin vanha! Ja tuosta saisimme pöydän ja tuolit. Mennään pyytämään, saammeko niitä lainaksi!”

Hämminki oli kuitenkin tapansa mukaan epäileväinen Miikkulaisen vilpittömän optimismin edessä, ”Mutta eihän miellä ole mitään annettavana vastalahjaksi,” hän muistutti. “Oikeastaan, kun nyt tarkemmin mietin, niin minkälaiset pönttöpäät ylipäätään lähtevät tutkimusmatkalle ilman oikeastaan minkäänlaisia matkavarusteita? Eväät on syöty, minulla on taskut tyhjät, kirjoituskone on sentään mukana, mutta sitä emme voi antaa. Sinullakaan ei ole edes vaihtovaatteita mukana. Ei hyvältä näytä, vaihtokaupat tai mikään muukaan.”

”Ei se mitään.”

”Ei se mitään? Todellako?” Hämminki lysähti maahan istumaan pöllämystyneenä ja löyhytteli hiestä märkää paitaansa.

”Niin, kun me kirjoitetaan sellainen velkakirja. Vaari on kertonut. Luvataan, että tullaan takaisin ja tuodaan pilkkumaasta tuliaisia.”

”Osaatkos sinä sitten paikallista kieltä? Tai hetkinen, osaatko sinä ensinnäkään kirjoittaa?”

“Osaan, kun vaari opetti. Ja osaan minä ainakin viisi sanaa englantia, kaksi ruotsia ja yhden espanjaa.”

Hämminki pohti mielessään, että lienee nyt parempi olla sanomatta vastaan.

Miikkulainen avasi kirjoituskoneen ja alkoi naputella, hitaasti mutta määrätietoisesti, isoilla kirjaimilla, sillä pieniä hän ei vielä tuntenut: ANTAKAA MEILLE RADIO JA PÖYTÄ JA 2 TUOLIA. SAATTE PILKKUMAAN AARTEEN JA AUTAMME TIETÄ VARASTAMAAN JALOKIVET. LUPAAN JA VANNON KAUTTA KIVEN JA KANNON. TERVEISIN MIIKKULAINEN.

Kun kirje oli valmis, Miikkulainen taitteli sen huolellisesti kahtia ja kiikutti sitten seremoniallisesti kylänvanhimmalle. Iäkäs nainen hymyili syväuurteisilla, mutta lempeillä kasvoillaan katsoessaan kirjettä, jota ei osannut lukea. Miikkulainen osoitti radiota ja kylänvanhin nyökkäsi hyväksyvästi.

Taskulainen istui puunvarjossa huohottaen ja raapi takaraivoaan silmät ymmyrkäisinä nähdessään Miikkulaisen kipittävän nyt jo takaisin radio kainalossaan.

”Sait…?”

”Sain. Lainasin, luvalla.”

Enempää he eivät keskustelleet, vaan yksissä tuumin kokosivat aluksensa. Taskulainen näppäili koordinaatit uudelleen, Miikkulainen haki oikean taajuuden, sitten antenni nostettiin pystyyn ja jälleen alus lähti liitämään kohti taivaita. Jospa tällä kertaa he pääsisivät Pilkkumaahan asti.

Luku 4.

”Meidän täytyy olla ihan hipi-hipi ja hissun-kissun. Kieli keskellä kämmentä, etten sanoisi.” Hämminki supsutti kömpiessään ahtaasta aukosta takaisin luolaan, jossa Miikkulainen odotteli jännittyneenä kynsiään pureskellen. ”Olemme nimittäin tupsahtaneet keskelle jalokivikaivosta – ja arvata saattaa, että sellainen paikka on erittäin tarkasti vartioitu. Hämmästelenpä oikeastaan, ettei meitä ole vielä havaittu. Tai ehkä joku kaivinkoneenkuljettaja minut saattoi huomatakin, mutta päätti vähät välittää. Vartijat sitä vastoin partioivat teillä ja torneissaan hyvin, hyvin vihamielisen näköisinä ja hampaisiin asti aseistautuneina. He eivät saa missään tapauksessa löytää meitä, tai meidän käy sangen köpelösti.”

Hämminki konttasi peremmälle luolaan, kömpelösti kuin karhunpoika talviunilleen, ja viittilöi Miikkulaista seuraamaan. Sitten Hämminki istuutui nojaten kylmää kiviseinää vasten ja huokaisi oikein syvään – niin huolissaan hän oli sopasta, johon he olivat itsensä keittäneet.

”Ehdinhän minä huomata aidassa pienen aukon, josta saattaisimme mahtua livahtamaan. Mutta ei tällainen köntys ainakaan mitenkään pääse sinne asti ilman, että meidät äkätään. Muistaakseni oli kuitenkin sinun vuorosi keksiä ratkaisu, joten sano toki, että mitäs nyt. Minulla on ideataskut tyhjillään.”

Miikkulainen istui mykkänä ja kurtisti kulmiaan. Hän teeskenteli, että hänellä oli silmälasit päässään, joiden asentoa hän korjaili, otti lasit sitten käteensä ja puri mielikuvitussankaa mietteliäänä. Pian hänen pienet silmänsä kirkastuivat ja Miikkulainen nosti etusormensa pystyyn.

”Emme voi kääntyä enää takaisin, mutta ei se mitään! Minulla on vielä nämä radion palaset mukanani. Saamme koottua niistä romukasan, joka maahan heitettynä pitää sen verran ääntä, että vartioiden huomio herää. Odotamme siis pimeää, hiippailemme ulos luolasta ja paiskaamme syöttimme aukkoon. Kun vartijat lähtevät katsastamaan outoa mekkalaa, me juoksemme aidalle ja karkaamme!”

Taskulaisella ei ollut parempaakaan suunnitelmaa, joten mies tyytyi vain nyökkäämään hiljaa ja kaivamaan loput eväät laukustaan. Iltaan oli nimittäin vielä aikaa.

 

Retkikunta oli istunut luolassaan hiiskumatta jo useamman tunnin. Kivenmurusia ja vesipisaroita tipahteli välillä katosta maahan ja heidän päällensä. Ulkopuolelta kuului työkoneiden ääniä ja puheensorinaa kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Miikkulainen kuiskasi: ”Hei Hämminki…”

”Shh…” Hämminki vastasi nostaen etusormensa suunsa eteen.

Mutta Miikkulainen ei vaitiolosta jaksanut enää välittää. ”Miksi täällä on vartioita?” hän kysyi ja kurtisti taas kulmiaan.

”Tietenkin, ettei kukaan varastaisi jalokiviä.”

”Ai joku rosvo?”

Miikkulainen mietti mielessään, miltä jalokivirosvo mahtaisi näyttää. Ehkä sillä olisi huivi kasvojen edessä ja revolveri kädessä, selässään se kantaisi valtavaa säkillistä jalokiviä, kuin joulupukki konsanaan. Pimeyden turvin ryöväri livahtaisi kaivoksille louhimaan timantteja omalla pikku hakullaan, ikiomaa Koh-I-Nooriaan väsymättä etsien.

”Niin, tai vaikka joku noista duunareista. Eivät hekään saa viedä kaivamiaan jalokiviä mukanaan.” Taskulainen valisti.

”Miten niin? Jos on yhdessä löytänyt, niin silloin kuuluu jakaa keskenään. Äiti opetti, kun löydettiin naapurin Jaskan kanssa hieno puunoksa metsästä, että se on meidän yhteinen.”

”Aikuisten maailmassa nämä kiiltävät kivenmurikat kuitenkin valitettavasti kuuluvat sille, joka omistaa kaivoksen. Eiköhän työmiehille jotain palkkaa makseta, mutta luulen kyllä, että he ovat aika köyhiä, ainakin verrattuna johtajaan.”

”Ei se käy.” Miikkulainen jo hermostui ja nousi seisomaan niin, että meinasi lyödä päänsä matalan luolan kattoon.

”Ei käy?”

”Ei. Kuuntele. Minun suunnitelmani on seuraavanlainen, ” Miikkulainen julisti tomerana ja alkoi piirtää sormellaan nuolia luolan lattiaan, ”Me viemme jalokivet pois täältä ja jaamme ne aluksestamme käsin maailman kaikkien köyhien kesken!”

”Hetkinen!” Taskulainen tunsi, että tällä kertaa hänen oli pakko keskeyttää hetimiten ja puhua Miikkulaiselle topakasti järkeä, ennen kuin he ajautuvat vielä pahempaan pinteeseen.

”Ensinnäkään, ei meillä ole mitään mahdollisuutta selvitä jalokivivarkaudesta jäämättä kiinni. Ja kun jäämme kiinni, meidän käy todellakin kalpaten. Ja toisekseen, eikö siitä syntyisi vain uusi tappelu? Mitäs sitten, kun joku köyhä haluaakin kaksi timanttia? Toinen taas valittaa, että sai vain ametistin. Pian kääritään jo hihoja ja haastetaan painimatseihin  ja ennen pitkää ollaan lopputuloksessa, tai siis alkupisteessä, että jollain on kaikki ja muilla ei hiekan jyvästäkään.”

”Olet oikeassa.” Miikkulainen myönsi, lakkasi piirtämästä ja istuutui alas. ”Nimittäin siinä, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme apua. Muutoin olet ihan väärässä, mutta asia saa nyt odottaa, sillä ensin meidän pitää päästä pois täältä.”

 

Pian ilta oli laskeutunut kaivoksen ylle. Sirkat soittivat tuutulaulujaan tähtitaivaalle ja hyeenat säestivät ulvonnallaan kaukaisuudessa, eikä luolassa nähnyt enää nenäänsä pidemmälle.

Hatun peittämä pää pilkisti ulos ja haukkoi raitista ilmaa. ”Näyttää riittävän hämärältä”, Hämminki kuiskasi. Miikkulainen kurkisti vuorostaan ulos. Hämminki jatkoi: ”Näetkö nuo puiset, isot laatikot tuolla? Kun vartiotornin valokeila siirtyy riittävän kauas, minä juoksen pinon taakse. Jos reitti siitä eteenpäin on selvä, viittilöin sinulle, jolloin asennat kolisuttimen paikoilleen ja juokset vähän äkkiä perääni.”

”Pitäisikö sinun antaa jokin merkkiääni, matkia vaikka sakaalia?”

Vaikka Taskulainen ihailikin Miikkulaisen kekseliäisyyttä vaarallisten haasteiden edessä, hän ei aina suhtautunut Miikkulaisen ideoihin kovin toteuttamiskelpoisina.

”Ensinnäkään minä en tiedä, miten sakaali ääntelee. Toisekseen, mitä luulet, että vartijat tekevät, kun kuulevat yhtäkkiä sakaalin ulvovan keskellä kaivosta? Lähtevät porukalla kahville keskustelemaan asiasta? Luulenpa, että pian ampuvat haaskaeläimen siihen paikkaan.”

”Ei tarvitse viisastella. ala jo mennä sitten, senkin saastaeläin.”

Hämminki vilkaisi ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan ja ampaisi kyyryjuoksua lymypaikkaansa. Pimeyden turvista hän saattoi vakoilla kierrostaan tekevää vartijaa, joka tylsistyneenä lompsi polkuaan. Vartijalla oli maastoasu yllään, konepistooli rinnallaan ja taskulamppu kädessään, hänellä oli risuparta ja hänen ihonsa oli auringossa päivettynyt. Tuo vartija ei varmaankaan epäilisi kahdesti ennen kuin ampuisi pari kapista rosvoa.

Miikkulainen kyykisteli luolan suulla ja herkeämättä tuijotti Taskulaisen suuntaan. Vartija oli jo katoamassa läheisen rakennuksen nurkan taakse, mutta yllättäen pysähtyikin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Hämminkiä. Hämminki oli ollut aivan hiljaa, mutta ehkä vartija oli sittenkin kuullut jotakin. Nyt piti äkkiä keksiä jotakin! Hämminki kuitenkin hätääntyi, meni lukkoon, eikä keksinyt kuin viittoa Miikkulaista menemään pian takaisin piiloon luolaan. Mutta koska oli hämärää, eikä Miikkulainen nähnyt kunnolla, Miikkulainen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, vaan tiputti radion raadon kuoppaan ja lähti juoksemaan kohti Hämminkiä.

Vartija oli enää muutaman askeleen päässä Taskulaisesta. Vartijan ja Miikkulaisen välissä laatikkopino esti kumpaistakaan näkemästä, että he ovat pian törmäämässä toisiinsa. Taskulainen tuumasi epätoivoisena, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kolkata aseistettu vartija ja huutaa Miikkulaiselle, että pinkoo pakoon. Mutta siinä samassa vartija taas pysähtyi, otti radiopuhelimensa ja viestitti toisille vartijoille jotakin. Hämminki nappasi vastaan juoksevan Miikkulaisen kainaloonsa viimetingassa ennen kuin vartija ehti nähdä pientä kipittäjää. Vartija lähti kävelemään kohti luolaa ja siinä samassa Taskulainen lähti poika kainalossaan juoksemaan täyttä vauhtia kohti aitaa..

”Se oli totta vie täpärällä.” Hämminki huohotti pusikossa aidan toisella puolella ja pyyhkäisi jälleen hikeä otsaltaan. Hänen sydämensä hakkasi kuin saderänniin pudotettu superpallo. Hän vilkaisi salkkuaan, joka oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen mukanaan. Lopuksi polviinsa nojaava mies nosti katseensa kohti Miikkulaista kysyvästi.

”No?” Miikkulainen mulkaisi takaisin.

Miikkulainen ei näyttänyt järkytyksen tai hengästymisen merkkejäkään. Hän venytteli jalkojaan kuin mestaruusjuoksuun valmistuva pikajuoksija ja tähyili horisonttiin.

”Tuolla näkyy olevan kylä, sieltä kajastaa valoa. Yövytään metsän suojissa ja käydään aamulla lainaamassa kyläläisiltä radio ja pöytä, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”

Luku 3.

Mutaisesta merenpohjasta pisti esiin valtavan laivanraadon lahoava masto. Sen pinta oli limaisen merilevän peittämä. Siellä täällä pohjaliejussa makasi maahan osittain hautuneita metallitynnyreitä, putken pätkiä, autojen renkaita, ties mitä rojua.

”Kuka ihme täällä on käynyt sotkemassa?”, tuskaili Miikkulainen nilkkojaan myöden mönjässä ja yritti tonkia hylystä jotakin käyttökelpoista. ”Nämä puut ovat ainakin aivan läpimärkiä ja öljyisiä, ei näillä varmaan saa nuotiota sytytettyä.”

”Varohan, ettet vain satuta itseäsi!” etäämmällä eväshakumatkalla ollut Hämminki huusi korallien takaa ja jatkoi hetken päästä: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

”Ai mikä muka?”, ihmetteli Miikkulainen Taskulaisen tokaisua.

”Vähän niin kuin sinä sanoit, että norjalaista metsäkissaa ei ollut olemassa kun sinä et sitä tiennyt. Niin jotkut ihmiset ajattelevat, että kun jätteet lasketaan merenpohjaan pois näkyvistä, niin ne ikään kuin lakkaavat olemasta heidän huolensa.”

”Mutta tuollainenhan on aivan typerää.” Miikkulainen hermostui.

”Naulan kantaan. Ja puheenollen, varo nyt astumasta mihinkään terävään.”

”Merenpohja on merieläinten koti. Mitäs sitten, kun ne hermostuvat saasteisiin ja päättävät muuttaa pois, vaikka Pilkkumaahan? Kyllä ihmisiä sitten varmasti kaduttaa ja harmittaa, mutta silloin on liian myöhäistä itkeä.”

Miikkulainen palasi hylyltä tyhjin käsin ja alkoi katsella heidän oman lentoaluksensa raatoa sangen kriittisellä silmällä. Yksi pöydänjalka oli mennyt pakkolaskussa poikki ja toinen jalka heilui. Pöytälaatikoista yksi oli pudonnut jonnekin matkalle. Jykevää tekoa oleva kirjoituskone oli vielä ehjä, mutta radio sen sijaan aivan mäsänä.

”Me emme ainakaan osallistu turhaan roskaamiseen”, Miikkulainen julisti ja potkaisi heiluvaan pöydänjalkaan niin, että koko pöytä rojahti maahan, ”Sillä me teemme meidän aluksesta nuotion!”

”Mutta mitenkäs me sitten jatkamme matkaamme?” paikalle palaava Hämminki hämmästeli syli täynnä eväitä.

”No mitenkäs herra Taskulainen sitten oli ajatellut saada aluksemme pois täältä merenpohjasta?”

”Lienette aivan oikeassa, herra Miikkulainen. Hyvä on, minä sytytän nuotion.”

 

Miikkulainen istui jalat ristissä nuotion ääressä ja pakkasi purkamansa radion osia huolellisesti reppuunsa.

”Nämä osat voivat olla vielä hyödyksi. Esimerkiksi tätä antennia voi käyttää vaikka miekkana.” hän demonstroi huitomalla antennilla kuin turnajaisissa konsanaan.

”Jo vain. Mutta saanen esitellä päivän menun?”

Hämminki otti esille laudanpätkille kokoamansa annokset. ”Kas tässä, silvuplé: loimusyvänmerenkrottia ja grillattua merimakkaraa, tarjoiltuna merikurkku-merileväsalaattipedillä. Merimakkara ja merikurkku ovat oikeasti kylläkin yksi ja sama selkärangaton, mutta älkäämme antako pikku yksityiskohtien häiritä. Kalan otsalampusta saamme vieläpä oivan lyhdyn tulevaisuuden varalle.”

Miikkulaisen ilme vakavoitui. ”Onko tuo syvänmerenkroketti siis kala? Pitikö sinun tappaa se? Sattuikohan sitä paljon? Ei kai sen sukulaiset nyt jää kaipaamaan?” Miikkulainen kyseli huolestuneena.

Hämminki vuorostaan meni hieman hämilleen. ”Minä, tuota… No kala ei kitunut. Ja yksineläjäkin se näytti olevan. Joten ei hätää.”

”Hyvä, ” Miikkulainen huojentui mutta jatkoi tuumaillen: ”Minä taidan kuitenkin tyytyä salaattiin, sinä saat minunkin fileeni.”

 

Miikkulainen lipoi sormiaan ja viskaisi lautasensa nuotioon. Sitten hän empi hetken ennen kuin tuumasi lopulta hiljaa: ”Hämminki, minun täytyy myöntää, etten ole vieläkään keksinyt, miten pääsemme pois täältä.”

”Miikkulainen, minun täytyy myöntää, että minä olen koko ajan tiennyt, miten pääsemme pois täältä. Siinä vaan on eräs mutta. Tahdotko varmasti tietää?” Hämminki osoitti Miikkulaista kysyvästi.

”Nyt kerrot heti!” Miikkulainen ponkaisi malttamattomana ylös ja polki jalkaa, ”Ei meillä ole koko päivää aikaa seisoskella mutaisessa merenpohjassa! Pilkkumaa odottaa ja sitä paitsi äiti tulee illalla hakemaan!”

”Hyvä on, hyvä on. Tiedätkö, ei minua turhaan Taskulaiseksi kutsuta. Taskuissani on nimittäin aina mukana ratkaisu yhteen ongelmaan. Mutta koska liivieni taskut ovat niin pienet, niihin mahtuu vain yksi ratkaisu kerrallaan. Jos turvaudumme siihen nyt, taskut eivät voi tällä matkalla pelastaa meitä toista kertaa. Oletko siis aivan varma, että haluamme nyt käyttää tämän vaihtoehdon?”

”Kyllä minä haluan nyt pois täältä. Seuraavalla kerralla minä sitä paitsi keksin ratkaisun!”

Hämminki kaivoi rintataskustaan jotakin, mikä näytti hieman linkkuveitseltä. Sitten hän taitteli laitteesta esiin yhden hakun ja yhden lapion. ”Nähtävästi me kaivamme tiemme ulos täältä. Sinä saat valita ensin oman työkalusi.”

Miikkulainen pohti hetken asiaa ja nappasi sitten hakun käteensä. ”Minä tahdon mennä tällä kertaa edellä. Muista sinä ottaa kirjoituskone mukaan, sillä kun pääsemme takaisin maan pinnalle, meidän pitää jatkaa matkaa.”

Hämminki nosti lippaansa myöntymisen merkiksi, nappasi kirjoituskonesalkun kouraansa ja lapion toiseen ja osoitti eteenpäin. Sitten he alkoivat kaivaa.

 

Krotin valopallo valaisi ahdasta tunnelia. Miikkulainen löi hakun kiveen, kivi murskautui, Miikkulainen pyyhki hikeä otsaltaan. Taskulainen lapioi soran ja viskaisi olkansa taakse. Sitten hän nosti hattuaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näin he olivat jatkaneet jo hyvän tovin. Syvällä maan uumenissa oli läkähdyttävän kuuma ja parivaljakko kävi hetki hetkeltä väsyneemmiksi. Luolan katosta tippui soraa heidän niskoihinsa, housunkauluksiinsa ja sukanvarsiinsa kutittamaan. Miikkulainen oli jo valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä hänen hakkunsa kolahti johonkin kiveä paljon, paljon kovempaan.

”Au!”

”Eihän sinuun sattunut!?” Hämminki huudahti takaa huolestuneena.

”Ei liikaa. Mutta osuin johonkin kovaan, emme taida päästä eteenpäin.” Miikkulainen katseli ympärilleen yrittäessään keksiä vaihtoehtoista reittiä. Nostaessaan katseensa kohti luolan kattoa hän huomasi jotakin erikoista ja riemastui: ”Katso tuonne ylös! Aivan kuin päivä paistaisi luolan katon lävitse! Olemmekohan päässeet pintaan?”

Hämminki nosti valopalloa, tarkasteli seinämiä, pohti hetken ja totesi vakavana: ”Ei se ole päivänpaistetta. Nuo ovat jalokiviä: smaragdeja, topaaseja, ametisteja, jopa timantteja!”