Luku 10.

Hämminki istui jalat ristissä sammuneen nuotion äärellä ja hämmensi oksanpätkällä tuhkia varmistaakseen, ettei tulipesässä kytisi enää yksikään kekäle. Mieto savun haju oli tarttunut vaatteisiin ja leijaili ilmassa. Miikkulainen, joka juuri oli herännyt, kömpi majassa hitaasti ylös untuvapeitteen alta.

”Huomenta!” Hämminki kajautti reippaasti nuotiolta huomattuaan liikettä sisällä. ”Kerrohan nyt, Miikkulainen, miten sinä oikein sait eilen tämän nuotion sytytettyä?”

Miikkulainen hieroi silmiään tukka pystyssä ja mutisi, ”Noo… en minä oikeastaan sitä itse sytyttänyt,” ja haukotteli perään.

Hämminki lakkasi sekoittamasta tuhkia ja kääntyi katsomaan kysyvästi Miikkulaista.

”Niin katsos!” Miikkulainen sitten intoutui ja ponkaisi pois peiton alta ja pihalle Taskulaisen luo. ”Kun sade lakkasi, tulin tähän majan edustalle lämmittelemään, kerta aurinko vielä paistoi. Mutta sitten tuli äkkiä pimeää, mutta onneksi tähdet alkoivat tuikkia! Silloin nimittäin tiesin, että apu on lähellä. Ja sitten norsulohikäärme ilmestyi näköpiiriin!” Miikkulainen demonstroi suurieleisesti käsillään, kuinka suuri norsulohikäärme oikein olikaan. ”Se on vähän kuin lentävä lohikäärme, mutta sillä on kaksi kärsää, joista toinen sylkee vettä ja toinen tulta. Se tulee aina esille, kun on kirkas tähtitaivas, koska se luulee olevansa vielä tähtiäkin isompi! Kun näin norsulohikäärmeen, niin heti aloin viheltää ja viittilöidä sitä luokseni ja pyysin sitä sytyttämään nuotion. Norsulohikäärme suostui sillä ehdolla, että jään palveluksen velkaa.”

”Perin mielenkiintoista,” tuumi Taskulainen. ”Haluaisinpa tavata tämän norsulohikäärmeen ja haastatella sitä tutkimuksiani varten. Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, nimittäin meidän pitäisi saada jostakin murua rinnan alle. Muistat varmaan, että minä alan kärttyisäksi, ellen saa aamupalaa?”

”Sitä en pysty unohtamaan, Taskulainen. Vaan ei hätää! Sillä minä olen Miikkulainen, Pilkkumaan kartan piirtäjä, ja siksi satun tietämään, että tuossa aivan takanamme on lanttumaa!” Miikkulainen puhkui innoissaan aamuista virtaa täynnä ja venytti käsiään selkänsä taakse kuin olisi valmistautumassa urheilusuoritukseen.

”Sanoitko…lanttu?” Hämminki nielaisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hämminki ihmetteli hiljaa mielessään, miten tuollainen pikkupoika saattoi ylipäätään pitää lantusta. Taskulainen päätti kuitenkin jättää utelematta asiasta enempää, sillä jos Miikkulainen piti lantusta, niin se oli hänen oikeutensa, eikä aikuisen paranisi moista kyseenalaistaa.

”No minkälainen hirviö sitä lanttumaata sitten vartioi?” Taskulainen tiedusteli aamujumppaa toimittavalta Miikkulaiselta – melkein toivoen, että vastaus olisi jotakin aivan liian karmeaa kohdattavaksi.

”Äh, ei siellä ole kuin nollaeläimiä. Ne ovat aivan vaarattomia,” Miikkulainen puhkui ohimennen ja kuin starttipistoolin laukauksesta säntäsi kohti lanttupeltoa.

 

Ja toden totta, lanttumaan laitamilla haahuili muutamakymmen nilkankorkuista otusta, jotka muistuttivat lähinnä pystyyn nostettuja valkosuklaadonitseja, joille on tökätty pienet risut jaloiksi ja käsiksi. Nämä harmittomat eliöt mutisivat ja vaappuivat ja kaatuilivat ympäri peltomaata. Eniten vaikeuksia Miikkulaiselle ja Taskulaiselle tuotti olla astumatta nollaeläinten päälle. Pian lanttuja olikin kerätty sylit täyteen ja retkeläiset palasivat majalle.

Kaksikko istui majan terassin varjossa, aamupäivän aurinko lämmitti varpaita, Miikkulainen kuori lanttua Taskulaisen linkkuveitsellä, Taskulainen katseli ylös ohi lipuvia pilviä. Sitten mahan kurina rikkoi hiljaisuuden. Hämminki huokaisi syvään ja laski katseensa Miikkulaiseen. ”Kuule, minun täytyy tunnustaa, että minä en taida pystyä syömään noita lanttuja.”

”Ai miksi? Kyllä nämä on ihan kypsiä,” Miikkulainen yritti selittää ja pyöritteli lanttua kädessään.

”Katsos, kun siihen liittyy eräs ikävä muisto niiltä ajoilta, kun minä olin sinun ikäisesi – tai oikeastaan pari vuotta vanhempi, jo koululainen. Minulla oli näet jo silloin tämmöinen pömppöpötsi kuin nytkin.” Hämminki läiskäytti vatsaansa niin, että se hölskyi oikein kunnolla. ”Eräänä päivänä koulussa oli ruokana lanttumuhennosta. Niin, sitä ei varmaan nykypäivänä enää missään kouluissa tai päiväkodeissa tarjotakaan?”

”Eikä esikouluissa,” varmisti Miikkulainen.

”No, ehkä ihan hyvä niin, sillä me koululaiset emme siitä pitäneet. Mutta tuona päivänä pikku-Ville oli päättänyt yllyttää koko luokan minua vastaan. Yksi kerrallaan jokainen luokan poika – ja taisi siinä olla mukana tyttöjäkin – tuli ja laittoi lusikallisen omalta lautaseltaan minun lautaselleni. Pahinta oli kuitenkin se, että kun yritin selittää asiaa opettajalleni, niin hän vain tiuskaisi, että kyllähän tuohon mahaan pitäisi vähän ylimääräistäkin mahtua. Sen jälkeen minua on aina alkanut oksettaa, kun olen yrittänyt syödä lanttua.”

Hämminki hiljentyi hetkeksi, huokaisi jälleen syvään, mutta yritti sitten pian ryhdistäytyä. ”Äh, anteeksi,” hän jatkoi. ”Meinaan välillä unohtaa, että sinähän olet vasta pieni lapsi. Ei minun tällaisilla tarinoilla pitäisi sinua pelotella.”

”Minua kyllä ihan vähän jännittää kouluun meneminen ensi syksynä.” Miikkulainen myönsi heti perään vaimealla äänellä ja pää painalluksissa. ”Kun Mikki on kiusannut minua eskarissa, esimerkiksi joskus hän tönii ja kerran Mikki piilotti minun pipon, vaikka ulkona oli ihan tosi paljon pakkasta.”

Hämminki katsoi Miikkulaista, jonka aina niin iloiset kasvot olivat kääntyneet vakaviksi ja jonka koko olemus oli jäykistynyt kuin suolapatsaaksi. Hämminki yritti miettiä tarkkaan, mitä sanoisi, mutta ei keksinyt mielestään oikeita sanoja. Jotain hänen oli kuitenkin nyt sanottava. Hän teki kaikkensa yrittääkseen kuulostaa mahdollisimman rauhoittelevalta ja vakuuttavalta. ”Tärkeintä sinun Miikkulainen on muistaa, että sinä et itse ole koskaan syypää kiusaamiseen, vaikka kiusaaja mitä sanoisi. Eikä kenelläkään ole oikeutta kajota toisiin – tönimällä tai mitenkään muutenkaan.”

”Kajota?” Miikkulainen ihmetteli jälleen ihmeellistä sanaa, joita Hämminki tuntui käyttävän hänen mielestään jatkuvasti. Hänen katseensa ei kuitenkaan noussut nyt maasta edes kysymyksen ajaksi, ja äänikin oli muuttunut perin ponnettomaksi.

”Sen voisi sanoa tarkoittavan koskemista ilman lupaa. Mikki ei olisi saanut koskea sinuun, eikä sinun pipoosi.” Hämminki selitti.

”Mutta mitä, jos kiusaaminen jatkuu koulussakin? Miksi Mikki sanoo minua tyhmäksi, jos en kerta ole?”

”Luulen, että opettajat osaavat tänä päivänä auttaa tällaisissa tilanteissa paremmin kuin silloin, kun minä olin pieni. Pikku-Ville nimittäin sai vain jälki-istuntoa ja kosti senkin sitten minulle. Jos opettaja auttaa kiusaajaa ja kiusattua keskustelemaan tapahtuneesta, niin ehkä asiat saadaan sovittua. Minä en tunne Mikkiä, mutta luulisin, että häntä oikeasti harmittaa jokin ihan muu asia kuin sinä, ja hän vain syystä tai toisesta on purkanut kiukkuansa sinuun. Vaikka saduissa ja tarinoissa usein esiintyy hyviksiä ja pahiksia, niin oikeassa elämässä asiat eivät yleensä ole niin mustavalkoisia,” Hämminki hymyili ja iski Miikkulaiselle silmää. Sitten Hämminki nosti Miikkulaisen istumaan polvelleen, katsoi poikaa silmiin ja lausui vielä viimeiset sanat aiheesta: ”Sinä olet niin ymmärtävä lapsi, että eiköhän sinulta lopulta löydy paremmat vastaukset kysymyksiisi kuin tämmöiseltä vanhalta ukolta. Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy.”

Miikkulainen tuumaili hetken. Sitten hän nosti katseensa, rentoutui, alkoi taas hymyillä ja tokaisi ”Juu.” Pahin huoli oli väistynyt hänen mielestään.

Taskulainen laski Miikkulaisen polveltaan, kampesi itsensä seisomaan ja alkoi tähystää horisonttiin. ”Nyt minä Miikkulainen luulen, että meidän pitäisi lähteä etsimään sitä Liisaa. Minä alan olla jo vähän huolissaan hänen kohtalostaan.”

”Kyllä Liisa osaa pitää puolensa. Mutta mennään vaan!”

Advertisements

Luku 8.

Ensin maassa lojui vain vääntynyt ruuvi siellä, haljennut mutteri täällä, mutta mitä pidemmälle kolmikko kulki, sitä enemmän maa-ala alkoi täyttyä rautaromusta. Oli vasaranpäitä, paistinpannunkahvoja, haljenneita pakoputkia – monet rikkinäisistä tavaroista olivat osittain sulautuneet toisiinsa, välillä lähes tunnistamattomiksi möykyiksi.
”Kannattaa katsoa, mihin astuu”, Hämminki opasti isällisesti Miikkulaista ja potki rautaromua tieltään.
”Joo, joo”, Miikkulainen tuhahti takaisin närkästyneenä holhoukseen tonkiessaan romun seasta nauloiksi sopivia palasia – turhaan.
Edellä kulkenut Liisa kyykistyi yhden isomman kasan äärelle ja tökki aikansa sulanutta metallia jakoavaimellaan.
”Päätellen muun muassa sulamisasteesta, kasojen koosta, muodosta ja keskittymisestä juuri tälle tietylle alueelle, sanoisin…” Liisa pähkäili, tuijotti jakoavaintaan vielä hetken intensiivisesti ja julkisti sitten päätelmänsä: ”…että seisoskelemme keskellä raudansyöjän käymälää.”
”Käymälä… Jaa siis…” Miikkulainen nielaisi ja hänen hengityksensä salpaantui, ”onko tämä sen kakkaa?!”
”Näinkin voinee asian ilmaista” Liisa nyökkäsi, poimi maasta rautapökäleen käteensä ja nyökkäsi vielä uudelleen, ”Jep, kakkaa.”
Miikkulainen yökkäili ja hyppäsi hätäisesti suuren kiven päälle, ettei vaan enää astuisi metallikasoihin.
”Mitäs minä sanoin siitä jalkoihin katsomisesta?” Hämminki hekotti melkein kippurassa.
Nauru tyrehtyi kuitenkin hetimiten, sillä etäämpää alkoi kuulua kamalaa kilinää, kolinaa ja räimettä. Kolmikko livahti välittömästi sen kiven taakse piiloon, jonka päälle Miikkulainen oli juuri loikannut. Siinä samassa kallioiden takaa löntysti esiin valtava olio. Sen iho oli ruskea, rupinen ja karvainen, se haisi ja vähän näyttikin maksalaatikolta. Pitkäkyntisissä, paksuissa kourissaan se kantoi vispilöitä, saranoita, kuusiokoloavaimia. Harvahapsisessa, möhkälemäisessä päässään otuksella oli suuri ammottava suu ja ruosteisia, teräksisiä hampaita kolmessa rivissä, sen toinen silmä oli pieni ja umpeen muurautunut, toinen silmä oli suuri mulkosilmä, jolla se tarkkaili ympäristöään. Miikkulainen, Hämminki ja Liisa kurkistelivat kauhusta jähmettyneinä kiven takaa. Kun raudansyöjä laahusti heidän ohitseen, he huomasivat vielä, että olion takapuolesta roikkui metrin verran paksua kettinkiä.
Miikkulainen tuijotti raudansyöjää hiljaa silmät lautasina.
”Tuollaisenko sinä olet piirtänyt?” Liisa kysyi epäuskoisesti naureskellen.
”No kun… Oikeasti isi auttoi piirtämään sen, kun oli käymässä.” Miikkulainen pudisteli päätään ja hieroi silmiään järkyttyneenä.
Kun raudansyöjä oli kadonnut näkyvistä metsikköön, hiippaili kolmikko lähemmäs luolansuuta, josta olio oli tullut. Valtavan tippukiviluola oli täynnä stalagmiitteja ja stalaktiitteja. Miikkulainen muisti, että vaari oli kertonut, että toiset kasvavat maasta, toiset katosta. Luolan seinustat kimmelsivät erivärisistä kristalleista ja koko kostea luola haisi vahvasti mineraaleille. Perimmäisellä seinällä oli siisteissä riveissä teräshyllyissä ruuveja, muttereita, pultteja, kaikkea mahdollista kuin rautakaupan hyllyillä, ja mikä tärkeintä, kaikenkokoisia ja –näköisiä nauloja.
Naulavarkaat eivät voisi kuitenkaan noin vain hiippailla luolaan, sillä raudansyöjä saattaisi palata minä hetkenä hyvänsä asioiltaan ja silloin he olisivat umpikujassa.
Liisa sai idean. ”Menkää te luolaan, minä kyllä harhautan sen Pärnun rumiluksen.”.
”Mahtaako se olla aivan vii…”
Liisa keskeytti Taskulainen epäluulot alkuunsa: ”Senkin… senkkipää. Älä luulekaan ukko määräileväsi minua. Vai haluatko kenties itse yrittää?”
”Minä kun olisin vain miettinyt vielä hetken vaihtoehtoisia strategioita…” Taskulainen puolustautui äänessään hieman loukkaantunut sävy.
”Ei tässä ole aikaa mihinkään Pärnun mindmappien piirtelyyn. Myrsy lähestyy,” Liisa osoitti yltyvässä tuulessa lepattavia puidenoksia ja jatkoi: ”Miikkulainen, pidä sinä työkalupakki turvassa. Ja jos sattuu huvittamaan, niin siinä samassa tuo vanhuskin. Ja ottakaa riittävän pitkiä nauloja! Maja pitää saada pysymään kasassa mytäkän keskellä,” Liisa kuiskutti niin kovaan ääneen kuin uskalsi ja livahti sitten kohti kallioiden taakse kadonneen raudansyöjän selustaa.
Liisa eteni kyyryssä hiiviskellen tarkkana kuin kettu, nuuhkien ilmassa leijuvaa maksalaatikon tuoksua. Jonkin aikaa hiippailtuaan hän äkkäsi raudansyöjän mutustamassa jotakin kääntyneenä selin häneen. Liisa ryömi raudansyöjän taakse ja hetken emmittyään päätti kiskaista täysin voimin raudansyöjän takapuolesta roikkuvasta ketjusta. Vaan kettinki olikin täysin koneöljyn peitossa – Liisan ote lipesi ja hän kellahti selälleen. Ärtynyt raudansyöjä kääntyi ympäri ja yritti heittää Liisaa kädessään olleella pureskellulla kirveenterällä, mutta onneksi aina yhtä vikkelä Liisa onnistui viimetingassa kierähtämään sivuun, nousemaan ylös ja ampaisemaan karkuun. Raudansyöjä yritti heittää Liisaa vielä puolikkaalla alasimella, mutta ei osunut vieläkään, joten otus lähti puuskuttaen löntystämään kiusanhengen perään.
Sillä välin Hämminki ja Miikkulainen olivat saaneet kerättyä työkalupakkiin kasan sopivia nauloja ja hiippailivat nyt ulos luolasta huomatakseen, ettei Liisa ollutkaan vielä palannut.
”Se kaistapäinen nainen! Varmasti on hankkinut itsensä oikein kunnon pulaan. Sanonko…” Hämminki sauhusi.
”Et sano. Meidän pitää juosta!” Miikkulainen huusi jo kaukaa.
He lähtivät seuraamaan jälkiä. Se oli helppoa, sillä heidän tarvitsi vain seurata katkenneita oksia ja maahan putoilleita romukasoja. Vaan pian synkkänä ammottava pohjattoman näköinen kuilu pysäytti heidän tiensä.
”Voi ei…” juuri ja juuri kiulun reunalle pysähtynyt Miikkulainen kalpeni. ”Tuolla alhaalla on Herra Nikaman pesä. Jos he ovat todella pudonneet tuonne, niin pelkään pahoin, että kumpikaan heistä ei ole selvinnyt.”
Siinä samassa alkoi rankkasade, joka maalasi kallion kivet mustiksi ja teki ne liukkaaksi kuin jää. Taivas musteni myrskypilvistä ja salamat alkoivat niittää korkeimpina seisovia puita. Pitkään pelätty myrsky oli vihdoin iskenyt. Heidän olisi hakeuduttava suojaan heti, tai he olisivat pian tuulen viemiä.

 

Luku 7.

”Onpa kerta kaikkiaan mainiota, kun törmättiin sinuun!” Hämminki huudahti Liisan suuntaan kerätessään samalla risuja kainaloonsa. ”Nimittäin tosiaankin pitäisi rakentaa se maja, vaan meiltä uupuu tarvittavat työkalut. Olimmekin jo niin epätoivoisia, että suunnittelimme käyvämme varastamassa jonkin, minkä lie, raudansyöjän pesästä nauloja…”

”Lainaamassa,” Miikkulainen korjasi ja kiipesi puunoksalle tähystämään.

”Tuota, niin, lainaamassa nauloja. Mutta nythän meidän ei tarvitse, sillä sinä olet mekaanikko ja sitä myöden sinulla lienee työkalutkin matkassa.”

Hämminki hymyili leveästi ja kohotti leukaansa pitkstä aikaa tyytyväisenä tilanteeseen. Liisa sen sijaan vältteli katseellaan polleaa Hämminkiä ja potki kiviä. Aikansa emmittyään hän mutisi kulmat kurtussa:

”Niinhän sitä luulisi. Tämä on… Äläkä väitäkään, että olisit itse kyennyt toimimaan yhtään järkevämmin sellaisessa tilanteessa, Pärnu sentään! Krhm,” Liisa korjasi kurkkuaan ja jatkoi, “Niin, että on tämä totta vie noloa myöntää, mutta taisin pudottaa sen työkalupakin niitä Pärnun ykshöppyjä paetessani.”

Taskulaisen sieraimet levisivät, kulmakarvat nousivat koholle ja ryhti romahti kuin katkennut kuminauha. Yhtä äkkiä hän kuitenkin kokosi jälleen itsensä ja totesi tyyneen tapaansa: ”Noh, vastoinkäymisiin me olemmekin jo tottuneet. Muistatko tarkemmin, mihin työkalupakkisi pudotit?”

”No sinne rannalle jonnekin, ei tullut merkittyä karttaan, mikäli sellaista meinaat.”

Liisaa selvästi kiukutti, niin omaisuutensa hukkaaminen, kuin asiasta tentattavaksi joutuminenkin. Hämminki ei tätä asian haaraa kuitenkaan huomioinut, vaan jatkoi muina miehinä tilanteen analysointia.

”Siinä tapauksessa me menemme suoraa päätä raudansyöjän pesälle. Ei ole mitään mieltä leikkiä aarrejahtia rannassa, missä saamme todennäköisesti kilpailla siitä, päädymmekö ensin ykshöppyjen kostohyökkäyksen kohteeksi, vai pyyhkäiseekö hyökyaalto kenties meidät päin rantakalliota.”

Liisa tuohtui entisestään ja korotti jo selvästi ääntään. ”Ja parempi vaihtoehtoko on tulla myrskyssä pudonneeksi vuorenrinteeltä ja sen jälkeen jäänteet raudansyöjän syömäksi, rousk rousk?” hän vaahtosi vastaan, ”Ylhäältä saamme hyvällä tuurilla pari naulaa, alhaalta koko pakin työkaluja. Minä ainakin äänestän ennemmin laskeutumisen kuin kiipeämisen puolesta!”

Vaan Hämminki ei vakuuttunut: ”Naulat sentään ovat varmasti siellä, missä pitää. Ties mihin merenpohjaan sinun työkalupakkisi on joutunut. Sitä paitsi, laskeutuminen käy enemmän jaloille, tosi juttu. Minä lähden ylös.” Hämminki tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. Miesparka koki, että hänen arvovaltaansa oli loukattu, sillä olihan hän – ainakin omasta mielestään – tämän retkikunnan johtaja tai ainakin vähintään turvallisuusvastaava.

Miikkulainen, joka oli ollut tähän asti hiljaa puun oksalla tähystämässä, hyppäsi alas pukarien välin kaksi kortteenoksaa käsissään.

”Riita poikki! Vedätte pitkää tikkua,” poika sanoi ja ojensi kätensä kohti kinastelijoita.

Taskulainen aloitti. Hetken arvottuaan hän päätyi vasemmanpuoleiseen tikkuun. Tikku näytti pitkältä. Hämminki oli voitonriemuinen. Sitten oli Liisan vuoro. Liisa ei epäröinyt, vaan nappasi itsevarmana jäljelle jääneen tikun. Sekin näytti pitkältä. Taskulainen huolestui. Koitti vertailun aika.

”Hetkinen!” Hämminki sitten huudahti, ”Nämähän ovat samanpituisia!”

”Eli tasapeli!” Miikkulainen julisti ja nosti käsillään Taskulaisen ja Liisan kädet ilmaan kuin nyrkkeilyerotuomari konsanaan. ”Nyt meidän pitää keskustella. Onko siinä pakissa nauloja?”

”Ei ole,” vastasi Liisa. ”Vain ruuveja, mutta niitä on hankala naulata. Eikä sähköporakoneessakaan tietenkään ole akunvirtaa jäljellä.”

”Selvä. Ja Raudansyöjän pesässä ei varmaan ole vasaroita. Kivillä ei voi naulata, kun ne halkeaa, olen mökillä kokeillut. Ehdotan siis, että haemme ensin työkalupakin ja sitten naulat. Ranta on lähempänä. Mitäs sanotte?”

Miikkulainen katsoi kysyvästi Liisaa ja Hämminkiä. Liisa ja Hämminki puolestaan katsoivat toisiaan silmät ympyräisinä ja nyökkäsivät sitten hyväksyvästi Miikkulaiselle, joka jo lähti kipittämään kohti rantaa.

 

Aallot löivät vaahtopäinä rantakallioon, palmut heiluivat tuulessa, rantahiekka pöllysi ja meni silmiin. Rannalla ei näkynyt elonmerkkejä, vain muutama ykshöpyn sulka leijaili tuulessa. Punainen työkalulaatikko pilkotti selvästi hiekasta keskellä aukeaa rantaa.

”Tämä vaikuttaa aivan ansalta,” Hämminki epäili ja pysähtyi tarkkailemaan ympäristöä, mutta eläimiä ei näkynyt maassa, ei vedessä, ei puissa, ei ilmassa.

”Älä ole aivan tyhmä, eivät ne pöljät elukat mitään väijytystä ymmärrä tehdä,” Liisa tuhahti ja lähti harppovin askelin kohti työkaluja. Miikkulainen ja Hämminki luikahtivat kuitenkin varoiksi piiloon pusikon taakse.

Mitä lähemmäs Liisa pääsi, sitä enemmän häntä alkoi sittenkin mietityttää, josko se voisikin olla ansa. Hänen askeleensa hidastuivat ja vaivihkaa hän alkoi pälyillä ympärilleen. Epäilystä ei kuitenkaan sopinut näyttää toisille, eikä enää voinut perääntyäkään. Maasta pilkistävän punaisen kahvan kohdalle päästyään Liisa vilkaisi vielä sivuilleen, sitten ylöspäin ja lopuksi alas auringossa kimaltelevaan pakkiin. Molemmin käsin hän tarttui kahvasta ja alkoi vetää. Pakki ei aluksi hievahtanutkaan. Liisa veti kovempaa, hiekkaa valui laatikon saumoista ja Liisan jalat luistivat sannassa. Hän ponnisti kaikilla voimillaan ja lopulta  pyllähti takapuolelleen hiekkaan. Äkkiä hän loikkasi pystyyn, ettei vaan mikälie maasta ryöpsähtänyt hiekkahirviö pääsisi syömään häntä. Mutta hiekalla makasi vain sannasta irronnut työkalulaatikko. Liisa pudisteli vaatteensa ja talsi pusikossa piileskelevien miesten luo.

”Mitä minä sanoin. Ei vaaran häivää.”

Hämminki tuhahti ja oli jo sanomassa jotakin, mutta Miikkulainen lähti taad saman tien kipittämään pitkin polkua kohti vuorenrinnettä, joten toistenkaan ei auttanut kuin lähteä äkkiä perään.

 

Kolmikko oli kiivennyt jo tovin yhä jyrkkenevää ja kapenevaa vuoristopolkua ylöspäin, valtavien muinaispuiden oksia tieltään pois työntäen. Välillä puiden lomasta näki alas merelle asti. Rinne oli kuitenkin niin jyrkkä, ettei taaksensa uskaltanut paljoa vilkuilla, ettei alkaisi huimata. Liisa johti nyt joukkoa, hänen perässään tuli Miikkulainen ja viimeisenä laahusti Hämminki.

”Arvatkaa mitä?” Miikkulainen kyseli tomerana.

”No mitä?”

”No sitä, että kun minä olen piirtänyt tämän saaren kartan, niin minä tiedänkin sen kaikki kolot ja oliot. Esimerkiksi, jos olisimme kääntyneet äsken tuosta oikealle, niin olisimme pudonneet rotkoon, jonka pohjalla asuu Herra Nikama ja se olisi varmana syönyt meidät yhdellä puraisulla!”

”On se kyllä hyvä, että meillä on kartanlukijana itse kartan piirtäjä!” Hämminki kehui Miikkulaista. ”Ties mihin pulaan me ilman sinua vielä joutuisimmekaan.”

”Mutta sittenhän sinä osaatkin varmasti kertoa meille tarkasti, millainen elukka se raudansyöjä oikein on ja miten sen kanssa pitää toimia.” Liisa puolestaan huomautti.

”Niin, tuota…” Nyt Miikkulainen meni äkisti hieman noloksi ja alkoi tuijotella varpaitaan.

”No mitäs nyt?” Hämminki jo huolestui.

”No kun se sivu jäi kesken, kun piti lähteä esikouluun. En ehtinyt edes piirtää sitä loppuun, niin minä en nyt oikein tiedä, miltä se Raudansyöjä näyttää tai mitä heikkouksia sillä on. ”

Luku 5.

Retkikunta oli nukkunut sikeää unta turvassa puun latvustossa, minne Taskulaisen oli erätaidoillaan rakentanut köynnöksistä, lehdistä ja oksista suuren riippumaton. Aamuaurinko alkoi jo porottaa, mutta kuorsaava Hämminki yhä vain käänsi kylkeä ja veti hattuaan syvemmälle päähänsä. Silloin joku alkoi heiluttaa petiä.

”Minä nukun vielä vähän aikaa. Onko pakko mennä töihin?” Hämminki mutisi unenpöpperöisenä lippa silmillään.

”En se minä ollut,” Miikkulainen kuiskasi takaisin Taskulaisen korvaan. ”Katso alas, olemme saaneet vieraita.”

Hitaasti Hämminki raotti silmiään ja häikäistyi hetkeksi paisteesta. Sitten hän kampesi vaivalloisesti itsensä istumaan ja kurkisti reunan yli.

”Kääk!” Taskulainen huudahti, minkä seurauksena puun heiluminen vain paheni. Alhaalla rymisteli nimittäin vihainen sarvikuono, joka yritti puskemalla saada tunkeilijoita tippumaan.

”Tämä on varmaan sen eväspuu,” Miikkulainen pohti ja tarrasi oksaan kiinni, ettei putoaisi.

”Tai sitten se vihaa ihmisiä ylipäätään, ja ymmärtäisihän tuon – ties vaikka joku meikäläisen näköinen pullaposki olisi hiljattain käynyt safarilla salakaatamassa sen viimeisen leikkitoverin,” Hämminki puolestaan totesi harmissaan.

Miikkulainen ja Hämminki halasivat rystyset valkoisina puunrunkoa ja tuijottivat suurta harmaata sarvikuonoa, joka puuskutti vihaisena, nakkeli niskojaan ja välillä tökki sarvellaan juurakkoa. Sarvikuono ei ollut antamassa periksi. Hämminki kaiveli taskujaan yrittäessään keksiä keinoa pois pälkähästä. Reisitaskusta löytyi vain folioon kääritty möykky, jonka sisältö osoittautui lähemmin tarkasteluna sämpyläksi. ”Syödään nyt edes tämä viimeinen eväsleipä aamupalaksi,” hän ehdotti. ”Jaksetaan sitten ainakin juosta karkuun, jos noikseen tulee.”

”Minulla on parempi idea,” Miikkulainen keksi kuitenkin heti vastaan.

”No niinpä tietysti,” huokaisi puolestaan Hämminki.

”Heitetään eväsleipä sarvikuonolle. Sitten se jättää meidät rauhaan ja pääsemme luikkimaan lipettiin.”

”Entä, jos leipä ei kelpaa? Tässä on niin vähän salaattiakin. Tuskin on sämpylää tottunut mutustamaan kuonokainen. Ei, kyllä minä syön tämän itse. Minä alan muuten tulla kiukkuiseksi, jos en saa aamupalaa.”

”Saat sitten kiukutella myöhemmin,” Miikkulainen äkkiä tokaisi ja nappasi salamana nyssykän Taskulaiselta ja heitti eväät alas maahan. Sarvikuono käänsi päätänsä, tuijotti hetken maassa makaavaa nyyttiä ja talloi sitten molemmilla etujaloillaan sen päälle. Tämän jälkeen eläin puski puuta kahta kiukkuisempana.

”Noniin! Katso nyt, mitä sinä tiet! Nyt me voimmekin sitten valita, näännymmekö nälkään, vai tulemmeko sarvikuonon tallomaksi. Loistavaa, ker-ras-saan loistavaa!” Hämminki oli niin kiukuissaan, että meinasi jo tuskastuneena hypätä alas puusta sarvikuonon niskaan. Mutta juuri sillä hetkellä parinkymmenen metrin päästä kuului aseen laukaus ja sarvikuono pakeni siltä paikalta. ”Voi ettien että! Ei tämä tästä sen paremmaksi muuttunut! Nyt ne himskatin vartijat ovat äkänneet meidät!” Hämminki yhä huusi ja huitoi ja yritti lähteä kiipeämään alas.

Miikkulainen oli jo myös katseellaan etsimässä riittävän pehmeän näköistä pusikkoa, johon uskaltaisi hypätä, mutta kun hän tähysti tulijoita vielä uudemman kerran, hän alkoi tulla toisiin aatoksiin. ”Odota hei Hämminki vähän. Nuo eivät näytä niiltä vartijoita. Kun ei niillä ole niitä univormuloita päällä.”

”No sitten niiden täytyy olla salametsästäjiä, jotka aikovat ampua meidät kostoksi, kun saalis pääsi karkuun,” tuskanhikinen Hämminki jatkoi hätäilyään ja rutisti hattuaan kuin se olisi ollut hänen henkiriepunsa.

Miikkulainen pysyi kuitenkin tyynenä kuin viilipytty – koska hän tiesi, ettei muutakaan voisi.

Ja kuinkas ollakaan, osoittautui, että aseväki oli kyläläisiä, jotka puolestaan olivat luulleet Hämminkiä ja Miikkulaista salametsästäjiksi. Puun juurelle päästyään joukkio tietenkin oitis oivalsi, ettei noin surkea kaksikko voisi olla metsästyshommissa. Ja niin paikalliset auttoivat kaksikon alas puusta ja kyyditsivät heidät jeepin lavalla pieneen kyläänsä. Siellä vieraille matkalaisille tarjottiin yllin kyllin ruokaa, eikä Hämminkikään ollut enää kiukkuinen. Miikkulainen touhotti ja selitti elekielellä huitoen matkansa mutkia ja kylän asukkaat nauroivat hyväntahtoisesti, vaikkeivät juurikaan ottaneet tolkkua pojan viittomasta. Kun oli syöty ja juotu, oli vuoro laulaa ja tanssia. Kaikesta vieraanvaraisuudesta huolimatta Miikkulainen alkoi kuitenkin käydä levottomaksi, sillä päivä oli jo kääntymässä taas iltaan ja matkalaisten pitäisi päästä eteenpäin.

Miikkulaisen katse harhaili ympäriinsä. ”Katso!” hän ponkaisi sitten pystyyn kuin aavikkokettu kolostaan. ”Tuolla pöydällä on radio, ihan kuin vaarin vanha! Ja tuosta saisimme pöydän ja tuolit. Mennään pyytämään, saammeko niitä lainaksi!”

Hämminki oli kuitenkin tapansa mukaan epäileväinen Miikkulaisen vilpittömän optimismin edessä, ”Mutta eihän miellä ole mitään annettavana vastalahjaksi,” hän muistutti. “Oikeastaan, kun nyt tarkemmin mietin, niin minkälaiset pönttöpäät ylipäätään lähtevät tutkimusmatkalle ilman oikeastaan minkäänlaisia matkavarusteita? Eväät on syöty, minulla on taskut tyhjät, kirjoituskone on sentään mukana, mutta sitä emme voi antaa. Sinullakaan ei ole edes vaihtovaatteita mukana. Ei hyvältä näytä, vaihtokaupat tai mikään muukaan.”

”Ei se mitään.”

”Ei se mitään? Todellako?” Hämminki lysähti maahan istumaan pöllämystyneenä ja löyhytteli hiestä märkää paitaansa.

”Niin, kun me kirjoitetaan sellainen velkakirja. Vaari on kertonut. Luvataan, että tullaan takaisin ja tuodaan pilkkumaasta tuliaisia.”

”Osaatkos sinä sitten paikallista kieltä? Tai hetkinen, osaatko sinä ensinnäkään kirjoittaa?”

“Osaan, kun vaari opetti. Ja osaan minä ainakin viisi sanaa englantia, kaksi ruotsia ja yhden espanjaa.”

Hämminki pohti mielessään, että lienee nyt parempi olla sanomatta vastaan.

Miikkulainen avasi kirjoituskoneen ja alkoi naputella, hitaasti mutta määrätietoisesti, isoilla kirjaimilla, sillä pieniä hän ei vielä tuntenut: ANTAKAA MEILLE RADIO JA PÖYTÄ JA 2 TUOLIA. SAATTE PILKKUMAAN AARTEEN JA AUTAMME TIETÄ VARASTAMAAN JALOKIVET. LUPAAN JA VANNON KAUTTA KIVEN JA KANNON. TERVEISIN MIIKKULAINEN.

Kun kirje oli valmis, Miikkulainen taitteli sen huolellisesti kahtia ja kiikutti sitten seremoniallisesti kylänvanhimmalle. Iäkäs nainen hymyili syväuurteisilla, mutta lempeillä kasvoillaan katsoessaan kirjettä, jota ei osannut lukea. Miikkulainen osoitti radiota ja kylänvanhin nyökkäsi hyväksyvästi.

Taskulainen istui puunvarjossa huohottaen ja raapi takaraivoaan silmät ymmyrkäisinä nähdessään Miikkulaisen kipittävän nyt jo takaisin radio kainalossaan.

”Sait…?”

”Sain. Lainasin, luvalla.”

Enempää he eivät keskustelleet, vaan yksissä tuumin kokosivat aluksensa. Taskulainen näppäili koordinaatit uudelleen, Miikkulainen haki oikean taajuuden, sitten antenni nostettiin pystyyn ja jälleen alus lähti liitämään kohti taivaita. Jospa tällä kertaa he pääsisivät Pilkkumaahan asti.

Luku 4.

”Meidän täytyy olla ihan hipi-hipi ja hissun-kissun. Kieli keskellä kämmentä, etten sanoisi.” Hämminki supsutti kömpiessään ahtaasta aukosta takaisin luolaan, jossa Miikkulainen odotteli jännittyneenä kynsiään pureskellen. ”Olemme nimittäin tupsahtaneet keskelle jalokivikaivosta – ja arvata saattaa, että sellainen paikka on erittäin tarkasti vartioitu. Hämmästelenpä oikeastaan, ettei meitä ole vielä havaittu. Tai ehkä joku kaivinkoneenkuljettaja minut saattoi huomatakin, mutta päätti vähät välittää. Vartijat sitä vastoin partioivat teillä ja torneissaan hyvin, hyvin vihamielisen näköisinä ja hampaisiin asti aseistautuneina. He eivät saa missään tapauksessa löytää meitä, tai meidän käy sangen köpelösti.”

Hämminki konttasi peremmälle luolaan, kömpelösti kuin karhunpoika talviunilleen, ja viittilöi Miikkulaista seuraamaan. Sitten Hämminki istuutui nojaten kylmää kiviseinää vasten ja huokaisi oikein syvään – niin huolissaan hän oli sopasta, johon he olivat itsensä keittäneet.

”Ehdinhän minä huomata aidassa pienen aukon, josta saattaisimme mahtua livahtamaan. Mutta ei tällainen köntys ainakaan mitenkään pääse sinne asti ilman, että meidät äkätään. Muistaakseni oli kuitenkin sinun vuorosi keksiä ratkaisu, joten sano toki, että mitäs nyt. Minulla on ideataskut tyhjillään.”

Miikkulainen istui mykkänä ja kurtisti kulmiaan. Hän teeskenteli, että hänellä oli silmälasit päässään, joiden asentoa hän korjaili, otti lasit sitten käteensä ja puri mielikuvitussankaa mietteliäänä. Pian hänen pienet silmänsä kirkastuivat ja Miikkulainen nosti etusormensa pystyyn.

”Emme voi kääntyä enää takaisin, mutta ei se mitään! Minulla on vielä nämä radion palaset mukanani. Saamme koottua niistä romukasan, joka maahan heitettynä pitää sen verran ääntä, että vartioiden huomio herää. Odotamme siis pimeää, hiippailemme ulos luolasta ja paiskaamme syöttimme aukkoon. Kun vartijat lähtevät katsastamaan outoa mekkalaa, me juoksemme aidalle ja karkaamme!”

Taskulaisella ei ollut parempaakaan suunnitelmaa, joten mies tyytyi vain nyökkäämään hiljaa ja kaivamaan loput eväät laukustaan. Iltaan oli nimittäin vielä aikaa.

 

Retkikunta oli istunut luolassaan hiiskumatta jo useamman tunnin. Kivenmurusia ja vesipisaroita tipahteli välillä katosta maahan ja heidän päällensä. Ulkopuolelta kuului työkoneiden ääniä ja puheensorinaa kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Miikkulainen kuiskasi: ”Hei Hämminki…”

”Shh…” Hämminki vastasi nostaen etusormensa suunsa eteen.

Mutta Miikkulainen ei vaitiolosta jaksanut enää välittää. ”Miksi täällä on vartioita?” hän kysyi ja kurtisti taas kulmiaan.

”Tietenkin, ettei kukaan varastaisi jalokiviä.”

”Ai joku rosvo?”

Miikkulainen mietti mielessään, miltä jalokivirosvo mahtaisi näyttää. Ehkä sillä olisi huivi kasvojen edessä ja revolveri kädessä, selässään se kantaisi valtavaa säkillistä jalokiviä, kuin joulupukki konsanaan. Pimeyden turvin ryöväri livahtaisi kaivoksille louhimaan timantteja omalla pikku hakullaan, ikiomaa Koh-I-Nooriaan väsymättä etsien.

”Niin, tai vaikka joku noista duunareista. Eivät hekään saa viedä kaivamiaan jalokiviä mukanaan.” Taskulainen valisti.

”Miten niin? Jos on yhdessä löytänyt, niin silloin kuuluu jakaa keskenään. Äiti opetti, kun löydettiin naapurin Jaskan kanssa hieno puunoksa metsästä, että se on meidän yhteinen.”

”Aikuisten maailmassa nämä kiiltävät kivenmurikat kuitenkin valitettavasti kuuluvat sille, joka omistaa kaivoksen. Eiköhän työmiehille jotain palkkaa makseta, mutta luulen kyllä, että he ovat aika köyhiä, ainakin verrattuna johtajaan.”

”Ei se käy.” Miikkulainen jo hermostui ja nousi seisomaan niin, että meinasi lyödä päänsä matalan luolan kattoon.

”Ei käy?”

”Ei. Kuuntele. Minun suunnitelmani on seuraavanlainen, ” Miikkulainen julisti tomerana ja alkoi piirtää sormellaan nuolia luolan lattiaan, ”Me viemme jalokivet pois täältä ja jaamme ne aluksestamme käsin maailman kaikkien köyhien kesken!”

”Hetkinen!” Taskulainen tunsi, että tällä kertaa hänen oli pakko keskeyttää hetimiten ja puhua Miikkulaiselle topakasti järkeä, ennen kuin he ajautuvat vielä pahempaan pinteeseen.

”Ensinnäkään, ei meillä ole mitään mahdollisuutta selvitä jalokivivarkaudesta jäämättä kiinni. Ja kun jäämme kiinni, meidän käy todellakin kalpaten. Ja toisekseen, eikö siitä syntyisi vain uusi tappelu? Mitäs sitten, kun joku köyhä haluaakin kaksi timanttia? Toinen taas valittaa, että sai vain ametistin. Pian kääritään jo hihoja ja haastetaan painimatseihin  ja ennen pitkää ollaan lopputuloksessa, tai siis alkupisteessä, että jollain on kaikki ja muilla ei hiekan jyvästäkään.”

”Olet oikeassa.” Miikkulainen myönsi, lakkasi piirtämästä ja istuutui alas. ”Nimittäin siinä, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme apua. Muutoin olet ihan väärässä, mutta asia saa nyt odottaa, sillä ensin meidän pitää päästä pois täältä.”

 

Pian ilta oli laskeutunut kaivoksen ylle. Sirkat soittivat tuutulaulujaan tähtitaivaalle ja hyeenat säestivät ulvonnallaan kaukaisuudessa, eikä luolassa nähnyt enää nenäänsä pidemmälle.

Hatun peittämä pää pilkisti ulos ja haukkoi raitista ilmaa. ”Näyttää riittävän hämärältä”, Hämminki kuiskasi. Miikkulainen kurkisti vuorostaan ulos. Hämminki jatkoi: ”Näetkö nuo puiset, isot laatikot tuolla? Kun vartiotornin valokeila siirtyy riittävän kauas, minä juoksen pinon taakse. Jos reitti siitä eteenpäin on selvä, viittilöin sinulle, jolloin asennat kolisuttimen paikoilleen ja juokset vähän äkkiä perääni.”

”Pitäisikö sinun antaa jokin merkkiääni, matkia vaikka sakaalia?”

Vaikka Taskulainen ihailikin Miikkulaisen kekseliäisyyttä vaarallisten haasteiden edessä, hän ei aina suhtautunut Miikkulaisen ideoihin kovin toteuttamiskelpoisina.

”Ensinnäkään minä en tiedä, miten sakaali ääntelee. Toisekseen, mitä luulet, että vartijat tekevät, kun kuulevat yhtäkkiä sakaalin ulvovan keskellä kaivosta? Lähtevät porukalla kahville keskustelemaan asiasta? Luulenpa, että pian ampuvat haaskaeläimen siihen paikkaan.”

”Ei tarvitse viisastella. ala jo mennä sitten, senkin saastaeläin.”

Hämminki vilkaisi ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan ja ampaisi kyyryjuoksua lymypaikkaansa. Pimeyden turvista hän saattoi vakoilla kierrostaan tekevää vartijaa, joka tylsistyneenä lompsi polkuaan. Vartijalla oli maastoasu yllään, konepistooli rinnallaan ja taskulamppu kädessään, hänellä oli risuparta ja hänen ihonsa oli auringossa päivettynyt. Tuo vartija ei varmaankaan epäilisi kahdesti ennen kuin ampuisi pari kapista rosvoa.

Miikkulainen kyykisteli luolan suulla ja herkeämättä tuijotti Taskulaisen suuntaan. Vartija oli jo katoamassa läheisen rakennuksen nurkan taakse, mutta yllättäen pysähtyikin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Hämminkiä. Hämminki oli ollut aivan hiljaa, mutta ehkä vartija oli sittenkin kuullut jotakin. Nyt piti äkkiä keksiä jotakin! Hämminki kuitenkin hätääntyi, meni lukkoon, eikä keksinyt kuin viittoa Miikkulaista menemään pian takaisin piiloon luolaan. Mutta koska oli hämärää, eikä Miikkulainen nähnyt kunnolla, Miikkulainen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, vaan tiputti radion raadon kuoppaan ja lähti juoksemaan kohti Hämminkiä.

Vartija oli enää muutaman askeleen päässä Taskulaisesta. Vartijan ja Miikkulaisen välissä laatikkopino esti kumpaistakaan näkemästä, että he ovat pian törmäämässä toisiinsa. Taskulainen tuumasi epätoivoisena, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kolkata aseistettu vartija ja huutaa Miikkulaiselle, että pinkoo pakoon. Mutta siinä samassa vartija taas pysähtyi, otti radiopuhelimensa ja viestitti toisille vartijoille jotakin. Hämminki nappasi vastaan juoksevan Miikkulaisen kainaloonsa viimetingassa ennen kuin vartija ehti nähdä pientä kipittäjää. Vartija lähti kävelemään kohti luolaa ja siinä samassa Taskulainen lähti poika kainalossaan juoksemaan täyttä vauhtia kohti aitaa..

”Se oli totta vie täpärällä.” Hämminki huohotti pusikossa aidan toisella puolella ja pyyhkäisi jälleen hikeä otsaltaan. Hänen sydämensä hakkasi kuin saderänniin pudotettu superpallo. Hän vilkaisi salkkuaan, joka oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen mukanaan. Lopuksi polviinsa nojaava mies nosti katseensa kohti Miikkulaista kysyvästi.

”No?” Miikkulainen mulkaisi takaisin.

Miikkulainen ei näyttänyt järkytyksen tai hengästymisen merkkejäkään. Hän venytteli jalkojaan kuin mestaruusjuoksuun valmistuva pikajuoksija ja tähyili horisonttiin.

”Tuolla näkyy olevan kylä, sieltä kajastaa valoa. Yövytään metsän suojissa ja käydään aamulla lainaamassa kyläläisiltä radio ja pöytä, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”

Luku 3.

Mutaisesta merenpohjasta pisti esiin valtavan laivanraadon lahoava masto. Sen pinta oli limaisen merilevän peittämä. Siellä täällä pohjaliejussa makasi maahan osittain hautuneita metallitynnyreitä, putken pätkiä, autojen renkaita, ties mitä rojua.

”Kuka ihme täällä on käynyt sotkemassa?”, tuskaili Miikkulainen nilkkojaan myöden mönjässä ja yritti tonkia hylystä jotakin käyttökelpoista. ”Nämä puut ovat ainakin aivan läpimärkiä ja öljyisiä, ei näillä varmaan saa nuotiota sytytettyä.”

”Varohan, ettet vain satuta itseäsi!” etäämmällä eväshakumatkalla ollut Hämminki huusi korallien takaa ja jatkoi hetken päästä: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

”Ai mikä muka?”, ihmetteli Miikkulainen Taskulaisen tokaisua.

”Vähän niin kuin sinä sanoit, että norjalaista metsäkissaa ei ollut olemassa kun sinä et sitä tiennyt. Niin jotkut ihmiset ajattelevat, että kun jätteet lasketaan merenpohjaan pois näkyvistä, niin ne ikään kuin lakkaavat olemasta heidän huolensa.”

”Mutta tuollainenhan on aivan typerää.” Miikkulainen hermostui.

”Naulan kantaan. Ja puheenollen, varo nyt astumasta mihinkään terävään.”

”Merenpohja on merieläinten koti. Mitäs sitten, kun ne hermostuvat saasteisiin ja päättävät muuttaa pois, vaikka Pilkkumaahan? Kyllä ihmisiä sitten varmasti kaduttaa ja harmittaa, mutta silloin on liian myöhäistä itkeä.”

Miikkulainen palasi hylyltä tyhjin käsin ja alkoi katsella heidän oman lentoaluksensa raatoa sangen kriittisellä silmällä. Yksi pöydänjalka oli mennyt pakkolaskussa poikki ja toinen jalka heilui. Pöytälaatikoista yksi oli pudonnut jonnekin matkalle. Jykevää tekoa oleva kirjoituskone oli vielä ehjä, mutta radio sen sijaan aivan mäsänä.

”Me emme ainakaan osallistu turhaan roskaamiseen”, Miikkulainen julisti ja potkaisi heiluvaan pöydänjalkaan niin, että koko pöytä rojahti maahan, ”Sillä me teemme meidän aluksesta nuotion!”

”Mutta mitenkäs me sitten jatkamme matkaamme?” paikalle palaava Hämminki hämmästeli syli täynnä eväitä.

”No mitenkäs herra Taskulainen sitten oli ajatellut saada aluksemme pois täältä merenpohjasta?”

”Lienette aivan oikeassa, herra Miikkulainen. Hyvä on, minä sytytän nuotion.”

 

Miikkulainen istui jalat ristissä nuotion ääressä ja pakkasi purkamansa radion osia huolellisesti reppuunsa.

”Nämä osat voivat olla vielä hyödyksi. Esimerkiksi tätä antennia voi käyttää vaikka miekkana.” hän demonstroi huitomalla antennilla kuin turnajaisissa konsanaan.

”Jo vain. Mutta saanen esitellä päivän menun?”

Hämminki otti esille laudanpätkille kokoamansa annokset. ”Kas tässä, silvuplé: loimusyvänmerenkrottia ja grillattua merimakkaraa, tarjoiltuna merikurkku-merileväsalaattipedillä. Merimakkara ja merikurkku ovat oikeasti kylläkin yksi ja sama selkärangaton, mutta älkäämme antako pikku yksityiskohtien häiritä. Kalan otsalampusta saamme vieläpä oivan lyhdyn tulevaisuuden varalle.”

Miikkulaisen ilme vakavoitui. ”Onko tuo syvänmerenkroketti siis kala? Pitikö sinun tappaa se? Sattuikohan sitä paljon? Ei kai sen sukulaiset nyt jää kaipaamaan?” Miikkulainen kyseli huolestuneena.

Hämminki vuorostaan meni hieman hämilleen. ”Minä, tuota… No kala ei kitunut. Ja yksineläjäkin se näytti olevan. Joten ei hätää.”

”Hyvä, ” Miikkulainen huojentui mutta jatkoi tuumaillen: ”Minä taidan kuitenkin tyytyä salaattiin, sinä saat minunkin fileeni.”

 

Miikkulainen lipoi sormiaan ja viskaisi lautasensa nuotioon. Sitten hän empi hetken ennen kuin tuumasi lopulta hiljaa: ”Hämminki, minun täytyy myöntää, etten ole vieläkään keksinyt, miten pääsemme pois täältä.”

”Miikkulainen, minun täytyy myöntää, että minä olen koko ajan tiennyt, miten pääsemme pois täältä. Siinä vaan on eräs mutta. Tahdotko varmasti tietää?” Hämminki osoitti Miikkulaista kysyvästi.

”Nyt kerrot heti!” Miikkulainen ponkaisi malttamattomana ylös ja polki jalkaa, ”Ei meillä ole koko päivää aikaa seisoskella mutaisessa merenpohjassa! Pilkkumaa odottaa ja sitä paitsi äiti tulee illalla hakemaan!”

”Hyvä on, hyvä on. Tiedätkö, ei minua turhaan Taskulaiseksi kutsuta. Taskuissani on nimittäin aina mukana ratkaisu yhteen ongelmaan. Mutta koska liivieni taskut ovat niin pienet, niihin mahtuu vain yksi ratkaisu kerrallaan. Jos turvaudumme siihen nyt, taskut eivät voi tällä matkalla pelastaa meitä toista kertaa. Oletko siis aivan varma, että haluamme nyt käyttää tämän vaihtoehdon?”

”Kyllä minä haluan nyt pois täältä. Seuraavalla kerralla minä sitä paitsi keksin ratkaisun!”

Hämminki kaivoi rintataskustaan jotakin, mikä näytti hieman linkkuveitseltä. Sitten hän taitteli laitteesta esiin yhden hakun ja yhden lapion. ”Nähtävästi me kaivamme tiemme ulos täältä. Sinä saat valita ensin oman työkalusi.”

Miikkulainen pohti hetken asiaa ja nappasi sitten hakun käteensä. ”Minä tahdon mennä tällä kertaa edellä. Muista sinä ottaa kirjoituskone mukaan, sillä kun pääsemme takaisin maan pinnalle, meidän pitää jatkaa matkaa.”

Hämminki nosti lippaansa myöntymisen merkiksi, nappasi kirjoituskonesalkun kouraansa ja lapion toiseen ja osoitti eteenpäin. Sitten he alkoivat kaivaa.

 

Krotin valopallo valaisi ahdasta tunnelia. Miikkulainen löi hakun kiveen, kivi murskautui, Miikkulainen pyyhki hikeä otsaltaan. Taskulainen lapioi soran ja viskaisi olkansa taakse. Sitten hän nosti hattuaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näin he olivat jatkaneet jo hyvän tovin. Syvällä maan uumenissa oli läkähdyttävän kuuma ja parivaljakko kävi hetki hetkeltä väsyneemmiksi. Luolan katosta tippui soraa heidän niskoihinsa, housunkauluksiinsa ja sukanvarsiinsa kutittamaan. Miikkulainen oli jo valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä hänen hakkunsa kolahti johonkin kiveä paljon, paljon kovempaan.

”Au!”

”Eihän sinuun sattunut!?” Hämminki huudahti takaa huolestuneena.

”Ei liikaa. Mutta osuin johonkin kovaan, emme taida päästä eteenpäin.” Miikkulainen katseli ympärilleen yrittäessään keksiä vaihtoehtoista reittiä. Nostaessaan katseensa kohti luolan kattoa hän huomasi jotakin erikoista ja riemastui: ”Katso tuonne ylös! Aivan kuin päivä paistaisi luolan katon lävitse! Olemmekohan päässeet pintaan?”

Hämminki nosti valopalloa, tarkasteli seinämiä, pohti hetken ja totesi vakavana: ”Ei se ole päivänpaistetta. Nuo ovat jalokiviä: smaragdeja, topaaseja, ametisteja, jopa timantteja!”

 

Luku 2.

Miikkulainen toljotti takapenkillä silmät pyöreinä pilvien välistä vaihtuvaa maisemaa ja puristi rystyset valkoisina tuolin selkänojaa, sillä häntä ihan vähän pelotti olla niin korkealla. Etupenkillä Hämminki oli asettanut jalkansa pöydälle ja tuolillaan röhnöttäen luki sanomalehteä.

“Katso, Hämminki, vuoria!” Miikkulainen huusi ja osoitti alas.

Hitaasti Hämminki laski sanomalehden reunaa ja kurkisti olkapäänsä yli. Hetken mietittyään hän vastasi: “Ne ovat vuonoja. Tuo tuolla on jäämerta. Me lennämme nyt Norjan yllä.”

“Hämminki,” Miikkulainen jatkoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

“Niin?”

“Jos pitäisi valita, että millä eläimellä menisit noiden vuorojen yli, niin millä menisit? Minä menisin ainakin muuttohaukalla, koska se on maailman nopein lintu. Muuten menisin gepardilla, koska se on maailman nopein maaeläin, mutta gepardit elävät savannilla ja tuo ei näytä savannilta.”

“Miksi et menisi sitten vaikka Norjan metsäkissalla?” Hämminki haastoi Miikkulaista.

“Ei sellaista ole olemassa.” Miikkulainen intti vuorostaan tietäväisenä.

“Miten niin? Kyllä on. Etkö usko? Voin vaikka näyttää kuvan eläinkirjasta, jos haluat.”

“Ei sitä ollut olemassa, kun minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, niin menisin sillä! Kuulostaa loogiselta, vai mitä? Millä sinä menisit? Ei saa valita samaa.”

“Jaahas. No minä menisin lumimiehellä. Sitä ei ainakaan ole olemassa, tiesit sinä sitä tai et.” Hämminki yritti pysyä mukamas vakavana, mutta alkoi pian nauraa hyväntahtoisesti.

Miikkulaista ei kuitenkaan naurattanut. Sen enempiä puhumatta hän kaivoi pöytälaatikosta kynän ja paperia ja alkoi piirtää lisää sivuja Pilkkumaan retkioppaaseen.

 

Aikaa kului, Hämminki oli saanut lehden luettua ja otti nyt nokosia hattu silmillään. Miikkulainen oli kyllästynyt piirtämään ja väänteli niskojaan tylsistyneenä. “Koska me ollaan perillä?”, hän lopulta tuhahti.

Hämminki nosti hattuaan ja vilkaisi alas vaahtopäinä aaltoilevaa merta. “No katsotaanpa, missä me olemme…hmm…aivan…” Hän pani merkille kaukaiset palmuja kasvavat saaret ja tuli johtopäätökseen. “Nyt kannattaakin olla varuillaan, sillä olemme Bermudan kolmion yläpuolella.”

“Ai miksi pitää olla varuillaan?” Miikkulainen innostui uudelleen ja tähysti ympärilleen.

“Bermudan kolmio on sangen erikoinen paikka.” Hämminki selitti, ”Täällä myrskyää usein ja legendojen mukaan kompassit näyttävät mitä sattuu, laivoja ja lentokoneita eksyy ja katoaa. Minulla on onneksi nämä shortsit, mutta sinuna nostaisin jo valmiiksi puntteja.”

Siinä samassa radion ääni alkoi rätistä ja pätkiä.

Miikkulainen otti laitteen käsiinsä, tutkaili sitä aikansa ja huudahti sitten: “Voi ei! Vaari ei ole vaihtanut radion pattereita! Joudumme tekemään pakkolaskun!”

“Eikä maata ole lähimaillakaan! Nyt meidän käy huonosti!” Hämminki tarttui kirjoituskoneeseen ja yritti epätoivoisesti ohjata syöksylaskuun joutunutta alusta turvallisesti alas. Hiki päässä hän naputteli kirjoituskonetta, vilkuili lähestyvää merenpintaa, korjasi kirjoittamansa ja kirjoitti taas uudelleen, kurkisti välillä taaksensa, että Miikkulainen on yhä kyydissä ja yritti rauhoitella poikaa, ettei tämä menisi paniikkiin. Miikkulainen istui kuitenkin ihmeen tyynenä paikallaan ja tähysti horisonttiin.

“Pidä kiinni, syöksymme veteen!”

*MOLSKIS*

 

Alus mäiskähti myrskyävän veden pintaan ja jatkoi huimaa vauhtia uppoamista kohti meren uumenia. Hämminki oli sulkenut silmänsä hieman ennen pintakosketusta, mutta kun ei ollutkaan käynyt niin kuin hän oli pelännyt ja vesi täyttänyt hänen keuhkojaan, hän uskalsi lopulta raottaa luomiaan. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kone oli vajonnut pohjaan ja Miikkulainen seisoi muutaman metrin päässä kädet lanteillaan tarkkailemassa merenpohjan koralleja. Hämminki tuijotti suu ammollaan ja silmät lautasina, eikä saanut sanaa suustaan.

“No mitä?”, Miikkulainen kääntyi ja ihmetteli, “Sinähän sanoit, että Bermudan kolmio on erikoinen paikka.  Minä arvasin heti, että se on niin erikoinen, että täällä voi hengittää veden alla. Nyt meidän kannattaisi rakentaa nuotio, syödä eväät ja yrittää keksiä, miten me pääsemme pois täältä. Minä en nimittäin osaa vielä uida.”