Luku 3.

Mutaisesta merenpohjasta pisti esiin valtavan laivanraadon lahoava masto. Sen pinta oli limaisen merilevän peittämä. Siellä täällä pohjaliejussa makasi maahan osittain hautuneita metallitynnyreitä, putken pätkiä, autojen renkaita, ties mitä rojua.

”Kuka ihme täällä on käynyt sotkemassa?”, tuskaili Miikkulainen nilkkojaan myöden mönjässä ja yritti tonkia hylystä jotakin käyttökelpoista. ”Nämä puut ovat ainakin aivan läpimärkiä ja öljyisiä, ei näillä varmaan saa nuotiota sytytettyä.”

”Varohan, ettet vain satuta itseäsi!” etäämmällä eväshakumatkalla ollut Hämminki huusi korallien takaa ja jatkoi hetken päästä: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

”Ai mikä muka?”, ihmetteli Miikkulainen Taskulaisen tokaisua.

”Vähän niin kuin sinä sanoit, että norjalaista metsäkissaa ei ollut olemassa kun sinä et sitä tiennyt. Niin jotkut ihmiset ajattelevat, että kun jätteet lasketaan merenpohjaan pois näkyvistä, niin ne ikään kuin lakkaavat olemasta heidän huolensa.”

”Mutta tuollainenhan on aivan typerää.” Miikkulainen hermostui.

”Naulan kantaan. Ja puheenollen, varo nyt astumasta mihinkään terävään.”

”Merenpohja on merieläinten koti. Mitäs sitten, kun ne hermostuvat saasteisiin ja päättävät muuttaa pois, vaikka Pilkkumaahan? Kyllä ihmisiä sitten varmasti kaduttaa ja harmittaa, mutta silloin on liian myöhäistä itkeä.”

Miikkulainen palasi hylyltä tyhjin käsin ja alkoi katsella heidän lentoalustaan sangen kriittisellä silmällä. Yksi pöydänjalka oli mennyt pakkolaskussa poikki ja toinen jalka heilui. Pöytälaatikoista yksi oli pudonnut jonnekin matkalle. Jykevää tekoa oleva kirjoituskone oli vielä ehjä, mutta radio sen sijaan aivan mäsänä.

”Me emme ainakaan osallistu turhaan roskaamiseen”, Miikkulainen julisti ja potkaisi heiluvaan pöydänjalkaan niin, että koko pöytä rojahti maahan, ”Sillä me teemme meidän aluksesta nuotion!”

”Mutta mitenkäs me sitten jatkamme matkaamme?” paikalle palaava Hämminki hämmästeli syli täynnä eväitä.

”No mitenkäs herra Taskulainen sitten oli ajatellut saada aluksemme pois täältä merenpohjasta?”

”Lienette aivan oikeassa, herra Miikkulainen. Hyvä on, minä sytytän nuotion.”

 

Miikkulainen istui jalat ristissä nuotion ääressä ja pakkasi purkamansa radion osia huolellisesti reppuunsa.

”Nämä osat voivat olla vielä hyödyksi. Esimerkiksi tätä antennia voi käyttää vaikka miekkana.” hän demonstroi huitomalla antennilla kuin turnajaisissa konsanaan.

”Jo vain. Mutta saanen esitellä päivän menun?”

Hämminki otti esille laudanpätkille kokoamansa annokset. ”Kas tässä, silvuplé: loimusyvänmerenkrottia ja grillattua merimakkaraa, tarjoiltuna merikurkku-merileväsalaattipedillä. Merimakkara ja merikurkku ovat oikeasti kylläkin yksi ja sama selkärangaton, mutta älkäämme antako pikku yksityiskohtien häiritä. Kalan otsalampusta saamme vieläpä oivan lyhdyn tulevaisuuden varalle.”

Miikkulaisen ilme vakavoitui. ”Onko tuo syvänmerenkroketti siis kala? Pitikö sinun tappaa se? Sattuikohan sitä paljon? Ei kai sen sukulaiset nyt jää kaipaamaan?” hän kyseli huolestuneena.

Hämminki vuorostaan meni hieman hämilleen. ”Minä, tuota… No kala ei kitunut. Ja yksineläjäkin se näytti olevan. Joten ei hätää.”

”Hyvä, ” Miikkulainen huojentui mutta jatkoi tuumaillen: ”Minä taidan kuitenkin tyytyä salaattiin, sinä saat minunkin fileeni.”

 

Miikkulainen lipoi sormiaan ja viskaisi lautasensa nuotioon. Hän empi vielä hetken ja aloitti lopulta hiljaa: ”Hämminki, minun täytyy myöntää, etten ole vieläkään keksinyt, miten pääsemme pois täältä.”

”Miikkulainen, minun täytyy myöntää, että minä olen koko ajan tiennyt, miten pääsemme pois täältä. Siinä vaan on eräs mutta. Tahdotko varmasti tietää?”

”Nyt kerrot heti!” Miikkulainen ponkaisi malttamattomana ylös ja polki jalkaa, ”Ei meillä ole koko päivää aikaa seisoskella mutaisessa merenpohjassa! Pilkkumaa odottaa ja sitä paitsi äiti tulee illalla hakemaan!”

”Hyvä on, hyvä on. Tiedätkö, ei minua turhaan Taskulaiseksi kutsuta. Taskuissani on nimittäin aina mukana ratkaisu yhteen ongelmaan. Mutta koska liivieni taskut ovat niin pienet, niihin mahtuu vain yksi ratkaisu kerrallaan. Jos turvaudumme siihen nyt, taskut eivät voi tällä matkalla pelastaa meitä toista kertaa. Oletko siis aivan varma, että haluamme nyt käyttää tämän vaihtoehdon?”

”Kyllä minä haluan nyt pois täältä. Seuraavalla kerralla minä sitä paitsi keksin ratkaisun!”

Hämminki kaivoi rintataskustaan jotakin, mikä näytti hieman linkkuveitseltä. Siitä hän taitteli esiin yhden hakun ja yhden lapion. ”Nähtävästi me kaivamme tiemme ulos täältä. Sinä saat valita ensin oman työkalusi.”

Miikkulainen pohti hetken asiaa ja nappasi sitten hakun käteensä. ”Minä tahdon mennä tällä kertaa edellä. Muista sinä ottaa kirjoituskone mukaan, sillä kun pääsemme takaisin maan pinnalle, meidän pitää jatkaa matkaa.”

Hämminki nosti lippaansa myöntymisen merkiksi, nappasi kirjoituskonesalkun kouraansa ja lapion toiseen ja osoitti eteenpäin. Sitten he alkoivat kaivaa.

 

Krotin valopallo valaisi ahdasta tunnelia. Miikkulainen löi hakun kiveen, kivi murskautui, Miikkulainen pyyhki hikeä otsaltaan. Taskulainen lapioi soran ja viskaisi olkansa taakse. Sitten hän nosti hattuaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näin he olivat jatkaneet jo hyvän tovin. Syvällä maan uumenissa oli läkähdyttävän kuuma ja parivaljakko kävi hetki hetkeltä väsyneemmiksi. Luolan katosta tippui soraa heidän niskoihinsa, housunkauluksiinsa ja sukanvarsiinsa kutittamaan. Miikkulainen oli jo valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä hänen hakkunsa kolahti johonkin kiveä paljon, paljon kovempaan.

”Au!”

”Eihän sinuun sattunut!?” Hämminki huudahti takaa huolestuneena.

”Ei liikaa. Mutta osuin johonkin kovaan, emme taida päästä eteenpäin.” Miikkulainen katseli ympärilleen yrittäessään keksiä vaihtoehtoista reittiä. Nostaessaan katseensa kohti luolan kattoa hän huomasi jotakin erikoista ja riemastui: ”Katso tuonne ylös! Aivan kuin päivä paistaisi luolan katon lävitse! Olemmekohan päässeet pintaan?”

Hämminki nosti valopalloa, tarkasteli seinämiä, pohti hetken ja totesi vakavana: ”Ei se ole päivänpaistetta. Nuo ovat jalokiviä: smaragdeja, topaaseja, ametisteja, jopa timantteja!”

 

Advertisements

Luku 2.

Miikkulainen katseli takapenkillä silmät pyöreinä pilvien välistä vaihtuvaa maisemaa ja puristi rystyset valkoisina tuolin selkänojaa, sillä häntä ihan vähän pelotti olla niin korkealla. Edessä Hämminki oli asettanut jalkansa pöydälle ja tuolillaan röhnöttäen luki sanomalehteä.

“Katso, Hämminki, vuoria!” Miikkulainen huusi ja osoitti alas.

Hitaasti Hämminki laski sanomalehden reunaa ja kurkisti olkapäänsä yli. Hetken mietittyään hän vastasi: “Ne ovat vuonoja. Tuo tuolla on jäämerta. Me lennämme nyt Norjan yllä.”

“Hämminki,” Miikkulainen jatkoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

“Niin?”

“Jos pitäisi valita, että millä eläimellä menisit noiden vuorojen yli, niin millä menisit? Minä menisin ainakin muuttohaukalla, koska se on maailman nopein lintu. Muuten menisin gepardilla, koska se on maailman nopein maaeläin, mutta gepardit elävät savannilla ja tuo ei näytä savannilta.”

“Miksi et menisi sitten vaikka Norjan metsäkissalla?” Hämminki haastoi Miikkulaista.

“Ei sellaista ole olemassa.” Miikkulainen intti vuorostaan tietäväisenä.

“Miten niin? Kyllä on. Etkö usko? Voin vaikka näyttää kuvan eläinkirjasta, jos haluat.”

“Ei sitä ollut olemassa, kun minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, niin menisin sillä! Se on loogista. Millä sinä menisit? Ei saa valita samaa.”

“Jaahas. No minä menisin lumimiehellä. Sitä ei ainakaan ole olemassa, tiesit sinä sitä tai et.” Hämminki yritti pysyä mukamas vakavana, mutta alkoi pian nauraa hyväntahtoisesti.

Miikkulaista ei kuitenkaan naurattanut. Sen enempiä puhumatta hän kaivoi pöytälaatikosta kynän ja paperia ja alkoi piirtää lisää sivuja Pilkkumaan retkioppaaseen.

 

Aikaa kului, Hämminki oli saanut lehden luettua ja otti nyt nokosia hattu silmillään. Miikkulainen oli kyllästynyt piirtämään ja väänteli niskojaan tylsistyneenä. “Koska me ollaan perillä?”, hän lopulta tuhahti.

Hämminki nosti hattuaan ja vilkaisi alas vaahtopäinä aaltoilevaa merta. “No katsotaanpa, missä me olemme…hmm…aivan…” Hän pani merkille kaukaiset palmuja kasvavat saaret ja tuli johtopäätökseen. “Nyt kannattaakin olla varuillaan, sillä olemme Bermudan kolmion yläpuolella.”

“Ai miksi pitää olla varuillaan?” Miikkulainen innostui uudelleen ja tähysti ympärilleen.

“Bermudan kolmio on sangen erikoinen paikka.” Hämminki selitti, ”Täällä myrskyää usein ja legendojen mukaan kompassit näyttävät mitä sattuu, laivoja ja lentokoneita eksyy ja katoaa. Minulla on onneksi nämä shortsit, mutta sinuna nostaisin jo valmiiksi puntteja.”

Siinä samassa radion ääni alkoi rätistä ja pätkiä.

Miikkulainen otti laitteen käsiinsä, tutkaili sitä aikansa ja huudahti sitten: “Voi ei! Vaari ei ole vaihtanut radion pattereita! Joudumme tekemään pakkolaskun!”

“Eikä maata ole lähimaillakaan! Nyt meidän käy huonosti!” Hämminki tarttui kirjoituskoneeseen ja yritti epätoivoisesti ohjata syöksylaskuun joutunutta alusta turvallisesti alas. Miikkulainen istui kuitenkin aivan rauhallisena paikallaan ja tähysti horisonttiin.

“Pidä kiinni, syöksymme veteen!”

*MOLSKIS*

 

Alus mäiskähti myrskyävän veden pintaan ja jatkoi huimaa vauhtia uppoamista kohti meren uumenia. Hämminki oli sulkenut silmänsä hieman ennen pintakosketusta, mutta kun ei ollutkaan käynyt niin kuin hän oli pelännyt ja vesi täyttänyt hänen keuhkojaan, hän uskalsi lopulta raottaa luomiaan. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kone oli vajonnut pohjaan ja Miikkulainen seisoi muutaman metrin päässä kädet lanteillaan tarkkailemassa merenpohjan koralleja. Hämminki tuijotti suu ammollaan ja silmät lautasina, eikä saanut sanaa suustaan.

“No mitä?”, Miikkulainen kääntyi ja ihmetteli, “Sinähän sanoit, että Bermudan kolmio on erikoinen paikka.  Minä arvasin heti, että se on niin erikoinen, että täällä voi hengittää veden alla. Nyt meidän kannattaisi rakentaa nuotio, syödä eväät ja yrittää keksiä, miten me pääsemme pois täältä. Minä en nimittäin osaa vielä uida.”