Luku 16.

Kun Miikkulainen raotti silmiään, näki hän aluksi vain valkeaa. Kosteudesta ihollaan ja hengityksessään hän arvasi, että he olivat pilven sisällä, ehkä juuri laskeutumassa. Mutta kun sumu alkoi hälvetä, huomasi Miikkulainen suureksi kummastuksekseen, että hän istuikin jo tukevasti maassa, keskellä outoa metsää. Häntä piirittivät kohti taivaita kohoavat kapeat, korkeat, sileäpintaiset ja vähäoksaiset puut, jotka huojuivat leudossa tuulenvireessä. Miikkulainen ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaista metsikköä, ei edes Pilkkumaassa. Kun hän sitten tarkasteli multaista maanpintaa, huomasi hän siellä vilistävän jos jonkinmoisia ötököitä, jotka eivät olleet hänelle yhtään sen tutumpia. Toisaalta hyönteiset olivat liian tavallisen näköisiä ollakseen Pilkkumaan asukkaita. Semminkin maasto ei näyttänyt jalokivikaivoksenkaan alueelta. Itseasiassa nyt kun Miikkulainen ympäristöään tarkemmin tiiraili, huomasi hän olevansa jonkin korkuisen mäen tai ehkäpä jopa vuoren rinteellä. Puilta hän ei nähnyt kunnolla eteen eikä taakse, jotta tietäisi, kuinka paljon matkaa olisi huipulle taikka juurelle. Olisi lähdettävä ottamaan selvää, mutta mihin suuntaan, kas siinä pulma. Hetken pähkäiltyään Miikkulainen päätti kivuta ylöspäin – ehkä huipulta näkisi paremmin.

Vain hetken kiivettyään Miikkulainen näki ensimmäisen tutulta näyttävän asian heräämisensä jälkeen. Erään suuren kiven päällä istui supikoira korvat pystyssä nuuhkimassa ilmaa. Pörröisen supin Miikkulainen tunnistaisi koska tahansa, koska se oli hänen eläinkirjassaan yksi hänen lempieläimistään ja aina maantienvarressa yliajetun supikoiran nähdessään Miikkulaisen kävi niin sääliksi, että mahasta otti. Mutta takaisin Suomessakaan hän ei vielä voinut olla, sillä mäki tuntui olevan korkeampi kuin mikään, mitä hän oli kiivennyt tai edes nähnyt tasapaksussa kotopuolessa.

Aikanaan hengästynyt poika saapui tasaiselle aukealle. Ruohokentän toisella laidalla oli pieni tummapuinen harjakattoinen asumus. Tönö ei liiammin näyttänyt tutulta, Miikkulaisen mielestä se muistutti koristeellista linnunpönttöä pylväineen ja kaiverruksineen. Talon kuistilla seisoi olento, joka näytti aivan Herra Nikamalta, mutta ei ollut, sillä tällä olennolla ei ollut partaa eikä pitkiä, vaaleita viiksiä.

”Tervetuloa matalaan majaani, armoitettu herralapsi Miikkulainen,” olento sanoi Miikkulaisen nähtyään ja kumarsi niin syvään, että sen otsa kosketti lautalattiaa, jolla se seisoi. Sitten se ryhtyi viittilöimään Miikkulaiselle. Seurasi hetken sekaannus, kun Miikkulainen luuli ensin, että olio yritti huitoa häntä pois. Väärinymmärrysten jälkeen Miikkulainen älysi, että hänen kuuluikin kivuta terassille.

”Mistä sinä tiesit nimeni? Onko Herra Nikama kertonut minusta?” Miikkulainen kyseli ja kumarsi hänkin.

”Me tapasimme unessani. Olimme jollakin oudolla saarella, minä olin satuttanut selkäni, sinä tulit pyytämään anteeksi. Minä olin siinä unessa ainakin sata vuotta vanhempi, mutta sinä olit aivan yhtä pieni kuin nytkin.”

”Hetkinen, oletko sinä Herra Nikama?!” Miikkulainen huudahti ja meinasi pudota terassilta hämmästyksestä.

”En minä mikään herra vielä ole. Olen Kölvi Nikama, vasta kuusikymmentäkahdeksanvuotias, oikein hauska tutustua arvon Miikkulainen.”

”Mutta eihän tässä ole mitään järkeä!” Miikkulainen protestoi yhä kuuluvaan ääneen.

”Voi, noin nuori ja jo menettämässä mielikuvitustansa,” Kölvi Nikama voivotteli ja pyysi sitten hiljaa Miikkulaista pitämään pienempää suuta, sillä heikäläiset eivät välttämättä olisi kovin ilahtuneita teikäläisen näkemisestä.

”Miten niin, mitä minä muka olen tehnyt? Enhän minä tiedä edes, missä olen!” Miikkulainen hätääntyi ja puolusteli.

Kölvi Nikama selitti, ettei tarkoittanut Miikkulaista henkilökohtaisesti, vaan ihmisiä yleensä. ”Teikäläiset ovat alkaneet tapella, ja me nikamaiset olemme joutuneet kärsimään seuraukset.” Nikama yritti parhaansa mukaan selittä viimeaikaiset tapahtumat. ”Meidän on hieman vaikea erottaa teitä ihmisiä toisistanne, meille kun te kaikki näytätte yksiltä ja samoilta nahkaisilta pallopäiltä, mutta ilmeisesti ne teikäläiset, jotka ovat asuneet tällä saarella pisimpään – alkulaiset, kuten itseään kutsuvat – eivät haluaisi tänne ulkolaisiksi kutsumiaan teikäläisiä. Nämä ulkolaiset sitä vastoin yrittävät nyt kovasti saarelle laivoillaan. Rantaan on syntynyt kauhea kähinä, missä ne ampuvat vuorotellen toisiaan. Siinä sotimisen rytäkässä sitten meidän metsämme päätyvät aseiden rakennusaineeksi ja ohiammutut tykinkuulat murskaavat meidät ja kotimme. Siksi olemme nyt vuorilla.”

Kölvi Nikama jatkoi tilanteen selvittämistä ja kertoi suruissaan, että elleivät ihmiset pian lakkaa nahistelemasta, nikamaiset joutuisivat vielä pötkimään pakoon koko saarelta.

”Sitten on vielä se yksi juttu, ”Nikama huokaisi lopuksi, kyyristyi aivan Miikkulaisen silmien tasolle ja alkoi puhua entistäkin vakavammalla ja syvemmällä äänellä. ”Maa tärisee välillä. Se tietää pahaa. Ihmiset eivät sitä huomaa kaikelta kahinoimiseltaan.”

Nikama hiljentyi hetkeksi. Miikkulaista alkoi äkkiä huimata ja hänen piti istuutua alas lattialle. Istuuduttuaan poika huomasi, että terassin lattialaudat liikkuivat edestakaisin kuin pianon koskettimet. Koko rakennus ja maa sen alla huojui hiljaa.

”Anteeksi, ” Nikama jatkoi, ”ethän pahastu, kun tällä tavoin puhun pahaa teikäläisistä?”

”Älä välitä,” Miikkulainen toppuutteli. He pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että kaikista ajattelevista olennoista löytyy huonon paikan tullen niitä, jotka yrittävät sotkea ihan kaikkien asiat. Ja joskus ne myös onnistuvat.

”Kunpa tietäisimme, miten saada ihmiset aistimaan ympäristöään. Mutta ongelma on nähdäksemme, että alkulaiset uskovat, että suuri joukko pieniä henkiä on vastuussa kaikesta hyvästä ja pahasta, mitä heille sattuu ja tapahtuu. Ulkolaiset puolestaan uskovat yhteen suureen henkeen niin voitoissaan kuin tappioissaan. Muuta he eivät suostu näkemään tai kuulemaan. Me nikamaiset sitten taas olemme heille vain pahoja henkiä.” Nikama raapi suomuista päätään, Miikkulainen oli kuulevinaan värinää Kölvin äänessä.

”Minähän olen heikäläisiä, tai siis meikäläisiä – voin kai yrittää puhua heille.” Miikkulainen heltyi auttamaan, mutta ehdolla: ”En nimittäin keksi tähän hätään muutakaan tekemistä. Mutta autan vain niin kauan, kunnes keksin tai joku kertoo minulle, miten ihmeessä pääsen takaisin Hämmingin ja Liisan luo.”

Advertisements

Luku 14.

“Me tultiin tänne tutkimusmatkalle”, Miikkulainen selvitti vielä tuohtumuksesta tärisevälle noidalle. ”Eikä tekemään pahaa kenellekään.”

Sellin ulkopuolella seissyt noita huokaisi syvään, kaivoi avainnipun taskustaan, avasi kalterioven ja viittilöi kaikki ulos kopista. Sitten hän istuutui kumollaan olevan vanhan tiskikoneen päälle ja painoi kasvonsa karheisiin kämmeniinsä ja katseensa kohti maata. Ikuisuudelta tuntuvan ajan noita istui hiljaa ja mietti. Miikkulainen, Liisa, Hämminki ja koira vilkuilivat kaikki huolestuneina toisiaan, uskaltamatta hiiskua tavuakaan.

”Sanokaapa tuo Raudansyöjälle ja Herra Nikamalle,” noita lopulta rikkoi hiljaisuuden ja nosti pistävän katseensa entisiin vankeihinsa. ”Tuolla he nytkin makaavat sairasvuoteilla – toiselta nivelsiteet nurin ja toisella kauhea migreeni.”

”Mutta ne Pärnun ryökäleethän kävivät minun päälleni!” Liisa oitis uhosi, mutta Miikkulainen säntäsi väliin toppuuttelemaan: ”Kyllä me mennään pyytämään heiltä anteeksi, eikö niin Liisa?”

Liisa tuhahti, veti kätensä puuskaan, eikä sanonut enää mitään.

”Mutta selitäpäs sinä vuorostasi, mitä puhuit aiemmin muista tunkeilijoista ja heidän tavaroistaan?” Hämminki alkoi nyt tivata noidalta ja jatkoi: ”Miten niin moni olisi voinut löytää tämän näin syrjäisen saaren, jonka karttaa ei ainakaan minun tietääkseni ole muilla kuin minulla ja Miikkulaisella – niin ja Liisalla. Vai oletko sinä Miikkulainen levitellyt karttoja enemmänkin ympäriinsä?”

Miikkulainen pudisti päätään ja kääntyi hänkin kysyvästi noidan puoleen.

”Tuota…” noita takelteli hetken sanoissaan, ”Minun pitänee myöntää, että ihan vähän valehtelin. Ei täällä saarella ketään tiedän lisäksenne ole käynyt. Kaikki tämä tavara on vain ajautunut rantaan tyrskyjen tuomina. Mutta minä parka ajattelin, että kun ihmiset kerran noin härskisti meriä sotkevat, niin varmaan pian rantautuvat itse ryökäleet tännekin saarta tuhoamaan. Ja sehän ei pilkkumaalaisille käy!” noita raivosi, mutta rauhoittui sitten. ”Vaan kun ketään ei kuitenkaan koskaan näkynyt, niin aloin tylsyyksissäni rakentaa jos jonkinlaisia ansoja ja vankiloita pitkin rantoja, metsiä ja niemennotkoja… Ihan kaiken varalta.”

Noita nousi seisomaan, kävellä taapersi nelikon luokse, hymyili leveästi Miikkulaiselle ja kyykistyi sitten sinisen koiran eteen. ”Onneksi sinä et koskaan ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin luojasi.” Noita rapsutti koiraa luppakorvan takaa ja koira heilutti häntäänsä.  ”Mutta nyt, kun olen virheistäni oppinut, aion purkaa nämä ansat ja rakentaa tilalle oikein suurensuuren vastaanottotoimiston. Sinä, rakas salapoliisini, sen sijaan saat lähteä vieraittemme mukaan, sillä minä en enää tarvitse vahtikoiraa.”

Liisankin kiukku oli noitaa kuunnellessa laantunut ja hän muisti erään asian. ”Olisi yksi pyyntö ennen kuin lähdemme,” Liisa ilmoitti noidalle. ”Miikkulainen meni nimittäin hätäpäissään lupaamaan norsulohikäärmeelle, että minä rakentaisin sille maailman suurimman peilin. Saisikohan tavaroitasi käyttää siihen?”

”Voi kaikin mokomin! Minä voin vaikka auttaa nikkaroinnissa,” noita vastasi iloisesti ja alkoi oitis tonkia jätekasoistaan parhaita peilinpalasia ynnä muita heijastavia pintoja.

 

Noita ja Liisa jäivät hääräämään peilin kokoamisen kanssa, kun Miikkulainen ja Hämminki lähtivät yhdessä sinisen koiran kanssa astelemaan kohti rantaa, ajatuksenaan poiketa matkalla tapaamassa Raudansyöjää ja Herra Nikamaa. Romukasoista he olivat keränneet mukaansa radionraadon ja kirjoituskoneen rämän, joiden avulla he uskoivat kykenevänsä lentämään jotenkuten kotiin saakka.

Kallion seinustalle oli rakennettu bambunoksista ja palmunlehdistä katos, jonka alla Raudansyöjä makasi ja kuorsasi niin, että koko rakennelma tärisi. Muutaman metrin päässä taivasalla istui risaisessa aurinkotuolissa pitkä, sisiliskomainen, sahalaitahampainen kirkkaanpunainen hahmo sinisessä silinterihatussa musta kravatti kaulassa ja piteli päätään heikkovointisen oloisena. Sen suomuinen iho oli ryppyinen ja sillä oli pitkä, valkoinen pujoparta. Kaikenkaikkiaan se oli sangen iäkkään, mutta arvokkaan näköinen. Kun hahmo huomasi tulokkaat, se otti pikaisesti hatun päästään ja tokaisi selkeästi artikuloiden ”Päivää, arvon vieraat.  Minä olen Herra Nikama, oikein hauska tutustua. Pahoittelen sangen huonosti edustavaa olemustani. Enkä semminkin kykene nousemaan seisomaan teitä kättelemään. Oi voi tätä tapojeni rappiota!”

”Mutta, meidänhän pitäisi pahoitella teille…”

”Ei tietenkään, minähän tässä olen aiheuttanut kaikenlaista vaivaa jäämällä tuon kirotun körilään alle.  Nyt niskaparkani on kipeä ja toiset joutuvat huolehtimaan minusta, vaikka minä olen vasta vähän yli kahdeksansataavuotias ja minun pitäisi pärjätä vielä aivan hyvin itsekseni. Joten, vielä kerran pahoitteluni.”

Taskulaisen teki pahaa katsoa, kuinka Herra Nikama jatkuvasti kumarteli ja nyökytteli kipeällä niskallaan anteeksipyytelevänä.

“Älä nyt, hyvä liskonen… tai mikä olettekaan. Ei teidän todellakaan tarvitse pyytää meiltä anteeeksi.”

“Suokaa anteeksi, mutta minä olen toisaalta kotoisin, enkä ole tottunut teidän tapoihinne,” Herra Nikama  jatkoi kumarteluaan.

“Mistä te sitten olette tulleet?” Miikkulainen kysyi kiinnostuneena.

“Ei sinun tarvitse minua teititellä, poikanen. Enhän minä ole vielä niin vanha. Mutta tosiaan, minä tulen puolipistemaasta. Tai niin minä sitä kutsuin, mutta sitten tulivat ihmiset ja alkoivat metsästää mietä Nikamia. He kait keksivät saarelle jonkin toisen nimen. Voi, miten joskus niin kaipaankaan sinne sumuisille vuorille, niille myrskyisille rannoille, niiden tuulessa humisevien bambujen katveeseen, sitä punaista auringonnousua katsomaan…”

Herra Nikama katsoi haaveillen taivaalle.

“Mutta minun selkäni on niin kipeä, etten pysty lentämään. Sitäpaitsi, joutuisin vain ihmisten metsästämäksi, eikä minulla olisi siellä enää varmasti yhtäkään ystävää.”

“Missä sinun kotisaaresi sitten on? Mehän voisimme viedä sinut sinne!” Miikkulainen yritti auttaa.

“Jossakin tuolla idässä… Siitä on niin kauan, en minä enää muista. Voih, olenko sittenkin tulossa vanhaksi!?” Nikama hätääntyi, pomppasi seisomaan ja satutti taas niskansa.

“Istukaa nyt alas, hyvä herra,” Taskulainen toppuutteli, “ettei nyt vaan kävisi mitään.”

“Voi taas minä olen teille riesaksi, anteeksi kamalasti. En pidättele teitä enää höpinöilläni, mutta voisitteko, arvon matkailijat, vastata kuitenkin vielä yhteen minua perinpohjaisesti askarruttaneeseen kysymykseen?”

Herra Nikama piti merkitsevän tauon, katsoi herkeämättä Taskulaista silmiin ja jatkoi, ”Voisi jopa sanoa, että olen raapinut pääni puhki tätä mysteeriä pohtiessani. Minkä takia te ylipäätään tulitte tänne saarelle? Mikä oli teidän suuri suunnitelmanne?”

Hämminki vastasi oikopäätä kummempia miettimättä.

”Nimellisesti minun tutkimukseni. Olenhan sentään tehnyt muistiinpanoja.”

”Aivan niin,” Herra Nikama keskeytti, nyökytteli soljuvaa kaulaansa ja tuijotti yhä Taskulaista.

Taskulainen vaivaantui moisesta pistävästä töllötyksestä huomattavasti, mutta yritti yhtä kaikki jatkaa selitystään.

”Niin… Totta puhuen tulin tänne kuitenkin seikkailun vuoksi ja homeista työhuonettani karkuun. Emmehän me edes tehneet riittäviä esivalmisteluja. Lähdettiin vaan. Mutta kaikenlaiset hienot merkitykset voi kyllä sepittää sitten jälkikäteen. Matkanpäällä tärkeintä on itse matka.”

”Aivan, aivan…” Herra Nikama näytti siltä, ettei tiennyt, pitäisikö hänen jatkaa nyökyttelyä, vai sittenkin pudistella päätään, joten hänen liikkeensä näytti vieterin päässä heiluvalta pallolta.

”Ja minä tulin muuten vaan!” lisäsi Miikkulainen.

”Hyvä on,” Herra Nikama vastasi hitaasti ja raapi suomukasta niskaansa pitkillä kynsillään. ”Ei tällainen vanha herra voi sanoa täysin ymmärtävänsä. Katsokaas, minun mielestäni suurilla seikkailuilla pitää aina olla jokin tarkoitus ja ennen kaikkea opetus. Hyväksyn toki silti vastauksenne. Nyt, arvon herrashenkilöt, päästän teidät kuitenkin jatkamaan matkaanne. Luulenpa, että teitä jo rannalla odotetaan. Pahoittelut vielä kerran viivästyksestä.”

Kun Miikkulainen, Taskulainen ja koira sitten pääsivät rantaan, olivat Liisa ja noita jo heitä odottamassa. Norsulohikäärme oli käynyt noutamassa maailman suurimman peilinsä ja lentänyt tyytyväisenä matkoihinsa. Liisan vene odotti ehjänä ankkuroituna laiturinnokassa.

Kaikkien matkantekoa helpottaakseen Taskulainen ja Liisa olivat sopineet erimielisyytensä ja yksissä tuumin päättäneet, että navigointilaitteet sittenkin asennetaan Liisan veneeseen, jolloin siitä saadaan vikkelä vesitaso. Ahdas alus se tulisi olemaan kahdelle aikuiselle, yhdelle lapselle ja yhdelle eläimelle, mutta matka taittuisi sen verran vikkelästi, että ehkä he siitä selviäisivät.

Taskulainen kömpi ohjaamoon ja Liisa tarttui moottoriin. Miikkulainen puolestaan alkoi väännellä radionnappeja oikean kanavan löytääkseen. Koira käpertyi Miikkulaisen jalkoihin ja noita vilkutti rannalta. Kaikki olivat valmiina lähtöön. Moottori yskäisi. Taskulainen hakkasi välilyöntiä kuin ryyppyä koneelle antaen. Radio rätisi ja soitti hetkittäin surf-musiikkia. ”Tulkaa pian takaisin!” noita huusi rannalta silmäkulma vetistäen. Sitten Liisa kiskaisi moottorin käyntiin ja kone ampaisi täyttä vauhtia aalloille. Hetken se hyppi ja pomppi aallokossa, kunnes pääsi pintaliitoon. Hetken tyrskyjen roiskuntaa seurattuaan Taskulainen painoi Enteriä ja siinä samassa alus singahti taivaalle.

Miikkulainen katsoi haikein katsein yhä pienenevää taakse jäävää pilkkumaata. Hän ounasteli kuitenkin, ettei tämä olisi viimeinen kerta, kun hän siellä vierailee. Sitä paitsi, eihän tämäkään seikkailu ollut vielä lopussa.

Luku 12.

”Tiivisteet vuotaa, sähköt vetämättä, viemäröinti tekemättä – ja missä on hätäuloskäynnit?”

Liisa syynäsi majaa ja teeskenteli tekevänsä merkintöjä kansioon, loi sitten vakavan katseensa Miikkulaiseen ja antoi tylyn tuomionsa: ”Tämä maja on asetettava välittömästi asumiskelvottomaksi. Hätämajoitus löytyy tuolta kiven alta,” hän osoitti pöheikköön, alkoi sitten nauraa ja silitti Miikkulaisen sinne tänne harottavaa pellavatukkaa. ”Ei vaan, olosuhteisiin nähden Pärnun hienon majan te olette saaneet aikaan! Se on jo saavutus sinänsä, että saitte seinät pysymään pystyssä sen myrskyn läpi. Minä poloinen roikuin silloin puun oksassa kaksin käsin ja olin hetken jo varma, että lennän mereen kuin roskapussi. Merestä puheenollen, olen alkanut pohtia mahtoikohan veneeni selvitä siitä myräkästä. Nimittäin, vaikka matkani on ollut mielenkiintoinen ja oli toki ihan hauska tavata teidätkin, niin kotiinkin pitäisi päästä. Lomat loppuu – pitää palata töihin.”

”Pääsisimmekö me sinun kyydilläsi?” Miikkulainen uteli toiveikkaana katsoen Liisaa suoraa silmiin. ”Äidilläni on jo varmaan ikävä.”

”Voi kuule poika,” Liisa polvistui Miikkulaisen eteen ja laski kätensä lapsen olkapäille. ”Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta vaikka veneeni vielä olisikin tallessa ja ehjänä, niin se on aivan liian pieni meille kaikille. Yhden hengen purjeveneellä ei yksinkertaisesti voi matkustaa enempää kuin yksi henkilö. Sitä paitsi, täältä kotikonnuille seilaaminen kestää niin kauan aikaa, että äitisi ehtii muuttua ikävästä viinietikaksi. Mutta mitäs sille teidän aluksellenne oikein kävi?”

”Se on romuna pitkin rantahiekkaa, jo viimeiset rippeetkin epäilemättä mereen huuhtoutuneena,” Hämminki vastasi tappiomieliala äänessään väreillen. ”Suoraan sanoen, minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten me voisimme päästä tältä saarelta pois.”

Liisa ja Taskulainen käänsivät kysyvät katseensa kohti Miikkulaista.

”Mitä?” Miikkulainen ihmetteli ja levitteli käsiään. ”Miksi luulette, että minulla on aina vastaus kaikkeen?”

”No kun sinulla vain on tupannut tähän asti olla, ” Hämminki vastasi. ”Sinähän tämän saaren olet piirtänyt, kuten tiedät.”

”Niin no…no niin, on minulla kyllä yksi idea. Mutta se on kovin vaarallinen.” Miikkulainen epäröi kertoa enempää.

”Tiedätkö, tuo ei varsinaisesti yllätä,” Hämminki puolestaan virnisti.

”Te ette nyt ymmärrä. Tämä on oikeasti vaarallista.”

”On tässä jo kaiken maailman raudannostajat ja nikamaukot päihitetty, että antaa tulla vaan.” Liisa uhosi leuka pystyssä ja heristi jakoavainta ilmaan.

”No kun, tällä saarella asuu sellainen noita, joka tykkää kerätä kaikenlaista romua nurkkiinsa ja…”

”Noita?!” Liisa keskeytti silminnähden ärsyyntyneenä.

”Niin, kun…” yritti Miikkulainen jatkaa, mutta Liisa ei antanut sanansijaa.

”Et sitten mitään mielikuvituksettomampaa ole keksinyt? Vanha nainen saaren pahimpana ilkimyksenä, kuinka… tyypillistä. Sano nyt vielä, että se noita pitää päihittää siten, että tuo Taskulainen menee ilman paitaa ja katkaisee siltä miekalla pään.”

”Hetkinen!” Hämminki vuorostaan hermostui ja puuttui keskusteluun. ”Et sinä voi alkaa pientä lasta syyttämään siitä, että hän toistaa tarinoissaan niitä hahmoja, joista hänelle saduissa luetaan. Toisekseen, minä en mitään hirveää syyläistä noita-akkaa ala millään miekoilla sohimaan, jos se siitä on kiinni.”

”Lopettakaa!” Miikkulainen huusi kaikkein kovempaa. ”Miksi teidän aikuisten pitää aina olla tuollaisia… päsmäreitä? Minä lähden yksin etsimään noidan romuvarastoa. Hyvästi!”

Ja siltä seisomalta kiukusta kihisevä pellavapää lähti painelemaan metsään. Sininen koira heräsi päiväuniltaan rähinään ja lähti jolkottamaan Miikkulaisen perään häntäänsä heiluttaen.

”Sinä jäät tänne!” Miikkulainen huusi kuitenkin koiralle, jolloin eläin jäi istumaan paikoilleen ja alkoi vaikertaa hiljaa ja surullisena: ”Heebou, heeeebouuu.”

 

”Katso nyt, mitä sait aikaan!” Liisa yltyi huutamaan Taskulaiselle ja huitoi käsillään kohti metsikköä, jonka siimekseen Miikkulainen oli juuri kadonnut.

”Minäkö?!” Hämminki kielsi syyllisyyttään. ”Siis minäkö? Sinähän tämän koko kiistan aloitit joistain stereotypioista lapselle valittamalla. Minä yritin vain puolustaa Miikkulaista.” Hämminki röyhisteli rinta rottingilla ja sieraimet niin levällään, että ne melkein lepattivat tuulessa. ”Minä…” – hän oli vielä jatkamassa osoittaen samalla syyttävällä sormella Liisaa – kun kinasteluun kyllästynyt sininen koira ryhtyi haukkumaan.

”Kinoaa, kinoaa!” se räksytti yhä kovempaa. Sitten elukka otti koivet alleen ja pinkaisi Miikkulaisen jäljille. Koira aisti, että jotain pahaa oli jo ehtinyt sattua. Liisa ja Hämminkikin ymmärsivät lopettaa vänkäämisensä ja lähtivät koiran perään. He eivät kuitenkaan edes vilkaisseet toisiansa ravatessaan risukkoon.

Sankassa kasvustossa kulkeminen oli perin vaivalloista. Pensaiden risut raapivat ihoa ja maan kiviin ja juuriin meinasi jatkuvasti kompastua. Koira nuuhki jälkiä ja paineli eteenpäin kuono maassa ja häntä pystyssä. Liisa ja Hämminki tulivat perässä kumpainenkin omaa polkuaan raivaten, jotteivat vahingossakaan auttaisi toisiaan. Ilta alkoi jälleen hämärtyä ja eteensä oli yhä hankalampi nähdä. Yhtäkkiä koira pysähtyi ja alkoi murista. Jostakin etäältä kajasti valoa, ”Shh…” Hämminki kuiskasi, ”Kuuluu jotain… Miikkulaisen huutoa!”

Kolmikko rämpi vauhdilla läpi ryteikön, ja aukiolla heitä kohtasi kauhea näky: Miikkulainen kyhjötti vangittuna paksuista puunoksista ja köynnöksistä kyhätyssä häkissä, joka roikkui köyden varassa korkealla puun oksassa. Alhaalla maassa paloi nuotio, valtava melkein kuin juhannuskokko.

”Älä pelkää, Miikkulainen, minä tulen!” Hämminki huusi ja lähti juoksemaan. ”Varokaa!” Miikkulainen huusi takaisin, mutta liian myöhään – Taskulaisen ja Liisan jalkojen alla piilossa ollut ansa laukesi ja he tempautuivat ilmaan paksuista köysistä punottuun verkkoon killumaan, samojen yltyvien liekkien ylle kuin Miikkulainenkin.

Loimu kuumotti jo heidän varpaitaan. Kolmikko olisi vielä hetken turvassa palamiselta, mutta lopulta tuli saavuttaisi puut, joissa ansat roikkuivat ja häkkejä kannattelevat narut syttyisivät palamaan, jolloin he putoaisivat keskelle roihuavaa roviota. Ansa oli suorastaan kutkuttava, kuin elokuvan roiston rakentama konsanaan.

Liisa painoi kasvonsa kämmeniinsä ja mutisi: ”Voi Pärnu, mikä kohtalo. Joudun paistumaan nyhtö-Liisaksi samassa häkissä sinun kanssasi.”

”Vai niin… itseäni ällöttää vielä enemmän, että joudun paistuttuani sen inhottavan, rupisen, pitkäkyntisen, koukkunokkaisen ja harvahapsisen noita-akan syömäksi,” Hämminki tuhahti ja yritti töniä kyynärpäällään selkänsä takana riippuvaa Liisaa.

Liisa kiristeli hampaitaan ja yritti epätoivoisesti repiä köysiverkkoon reikää, josta pääsisi pakenemaan.

”Katsokaa!” Miikkulainen huusi silloin ja osoitti taivaalle.

”Nyt ei taida olla tähtienkatselun aika. Pohjantähti ei meitä pelasta,”  Liisa tuhahti.

”Ei niin, mutta lohinorsukäärme pelastaa.”

Ja niin kohta tähtitaivaankaaren peittikin tuo valtava otus. Se oli kuin kasa pötköön neulottuja hernepusseja, sen ruhoon nähden pienet nahkasiivet väpättivät kuin kolibrilla, painovoimaa uhaten se pysyi vaivoin ja jotenkuten ilmassa. Lohinorsukäärme töräytti kahdella kärsällään fanfaarit taivaalle, toinen kärsä sylki tulta, toinen vettä, ”Minä olen suurempi kuin tähtitaivas!” se toitotti.

”Ainakin kovaäänisempi kuin räjähtävä supernova!” Liisa huusi metelin yli pidellen korviaan.

”Niin oletkin, lohinorsukäärme, ” kehuskeli Miikkulainen, ”mutta voisitko sinä taas auttaa minua?”

”Sinua ja tuota… sauvasirkkaa?” lohinorsukäärme tuhahti ja osoitti Liisaa kärsällään halveksivasti. ”Missä viipyy vastalahjani?” se vaati suostumatta vastaamaan kysymykseen.

”Asia on hoidossa, ” toppuutteli Miikkulainen. ”Nimittäin tämä, öh, sauvasirkka tuossa viereisessä verkossa on itse asiassa juuri etsimäsi henkilö! Hän lupasi rakentaa sinulle tarvitsemasi esineen. Olimmekin juuri matkalla hakemaan tarvittavia materiaaleja, kun satuimme, tuota, joutumaan tähän perin kinkkiseen pinteeseen. Joten voisitko sinä mitenkään, suuri ja ystävällinen lohinorsukäärme, päästää meidät pälkähästä ja sammuttaa nuo liekit ja laskea meidät alas täältä?”

”Hmm… Olkoon menneeksi. Mutta minä oletan teidät saapuviksi huomisiltana rantaan heti auringon laskeuduttua ja ellette silloin toimita minulle, mitä minä haluan, lupaan etsiä teidät syöksyhampaisiini ja polttaa teidät poroksi, sammuttaa ja polttaa uudestaan niin kauan, että teistä on jäljellä vain kasa mustaa liejua!”

Miikkulainen vakuutteli pitävänsä lupauksensa ja niin lohinorsukäärme sammutti liekit kärsällään ja auttoi kolmikon alas ja ulos häkeistä. Sitten se lepatti omille teilleen.

”Mitä sinä oikein lupasit sille?” huojentunut Liisa uteli Miikkulaiselta.

”Niin suuren peilin, että se voi peilata siitä itseään,” Miikkulainen vastasi.

”Lohinorsukäärme joutuu vielä pettymään, sillä te ette ole menossa minnekään!” huusi silloin joku puun latvasta.

Luku 11.

”Onpahan tällä saarella kerrassaan merkillinen floora… faunasta nyt puhumattakaan. Ööh, siis tarkoitan, että erikoisia kasveja ja eläimiä tällä saarella. Eivätkä ne tunnu noudattavan mitään leveyspiiriä. Tarkoitan siis, että täällä kasvaa kasveja niin trooppiselta kuin lähes arktiseltakin vyöhykkeeltä. Ja sitten on vielä niitä kauan sitten sukupuuttoon kuolleita lajeja – perin pohjin kiinnostavaa. Tätäkin polkua reunustavat mitä erilaisimmat havupuut ja voin vaikka vannoa, että näen moisia tällä matkalla nyt ensimmäistä kertaa.”

Miikkulainen ei kuunnellut Taskulaisen hämmästelyä puustoa koskien, sillä olihan poika saaren itse piirtänyt ja näin ollen tiesi varsin hyvin, mitä siellä kasvaa. Mutta sitä Miikkulainen ei tiennyt, missä saaren asukkaat milloinkin majailisivat. Tästä syystä hän oli jatkuvasti valppaana – koskaan ei nimittäin tietäisi, milloin vaikkapa sapelihiipijä väijyisi puun oksalla. Hämminki taasen tallusteli hitaan huolettomana Miikkulaisen perässä katse maan muurahaisissa ja teki merkintöjä pieneen vihkoonsa, jota hän säilytti rintataskussaan. Hämminki ei huomannut lainkaan, että Miikkulainen oli pysähtynyt äkisti. Hajamielinen tiedemies törmäsikin pian poikaan niin, että molemmat meinasivat kaatua nenilleen juurakkoon.

”Mitä nyt?” Hämminki tivasi hieman näreissään Miikkulaiselta poimiessaan pudottamansa lyijykynän havujen seasta.

”Shh…” Miikkulainen suhisi sormi suunsa edessä. ”En muista tuota eläintä. Se voi olla vaarallinen.”

Miikkulainen osoitti eteenpäin. Kymmenisen metrin päässä polulla seisoi pieni, sininen mäyräkoira, jolla oli päässään hattu.

Hämminkiä nauratti. ”Mikäs Sherlock tuo luulee olevansa?”

”Hiljempaa!” Miikkulainen kuiskasi hädissään hieman liian kovaa ja otti askeleen taaksepäin Taskulaisen selän taakse. ”Ja mitä sinä oikein puhut?”

”Sherlock Holmes, salapoliisi. Tuolla koiralla on samanlainen hattu. Vain piippu puuttuu.”

”Täh?”

Koira huomasi kaksikon. Sen pitkät luppakorvat nousivat pystyyn ja eläin lähti löntystämään verkkaisesti vieraita kohti. Miikkulainen kavahti taas ja painui vielä enemmän Taskulaisen taakse piiloon. Koira pysähtyi metrin päähän Taskulaisen jaloista, istui alas, loi merkitsevän katseen Hämminkiä suoraa silmiin ja haukahti: ”Heebou!”

Jo valmiiksi leveä virne kasvoillaan ollut Hämminki purskahti nyt täyteen nauruun, ”Hämminki Taskulainen, päivää. Tämä täällä takanani on Miikkulainen. Hauska tavata, Heebo.”

Miikkulaista ei vieläkään naurattanut, ”se on Koira,” hän tuhahti ja rutisti Taskulaisen liivinselkää nyrkkiinsä.

”Kyllä minä sen tiedän,” Hämminki vastasi ihmeissään.

”Sen nimi on Koira, eikä mikään Heebo,” Miikkulainen täsmensi.

”Mutta juurihan sinä sanoit, ettet tiedä koko eläintä. Sitä paitsi sehän aivan selvästi esitteli juuri itsensä.”

”Heebou,” koira päästi jälleen suustaan.

”Noniin, mitä minä sanoin,” Hämminki virnisti ja lähti jatkamaan matkaa vakuuttuneena siitä, ettei heillä ollut syytä huoleen. ”Tule!” hän viittoi koiralle, joka lähtikin heti jolkottamaan Taskulaisen vierellä herkeämättä tuijottaen miestä kuin vailla jotakin. Miikkulainen pysytteli toisella puolella polkua turvaetäisyyden päässä sinisestä elukasta ja vilkuili ympärilleen epäilevästi.

 

Kolmikko kulki mutkittelevaa polkua yhä syvemmälle metsään. Tiheä oksasto peitti jo taivaan lähes tyystin ja auringonvalo kävi yhä vähäisemmäksi. Koira löntysteli edellä, perässään hämähäkinseittejä ja oksia edestään työntelevä Hämminki, viimeisenä hiipi yhä pelokkaammaksi käynyt Miikkulainen. Äkisti koira pysähtyi ja alkoi murista. ”Lähestymme Herra Nikaman koloa,” Miikkulainen kuiskasi Taskulaiselle ja yritti vetää tätä liivinhelmasta taaksepäin. Hämminki oli juuri vaatimassa, että matkaa olisi jatkettava, sillä Liisa on varmasti pulassa ja naispolo pitäisi pelastaa, kun jotakin putosi Taskulaisen päähän. Hämminki katsoi maahan, se oli käpy. Varovasti hän nosti katseensa ylös latvustoon.

”Taisit pelästyä, senkin vanha kääpä!” joku räkätti ylhäältä oksalta ja heilutteli jalkojaan. Sitten hahmo kiipesi puun runkoa pitkin alas ja hyppäsi kolmikon eteen. Sehän oli kukas muukaan kuin Liisa itse!

”Sinä… sinä olet aivan kunnossa?!” Hämminki päivitteli silmät pyöreinä ja otti hattunsa päästä helpotuksesta.

”No miltä näyttää, Pärnu sentään, tietenkin olen! En minä teitä ennenkään ole tarvinnut pälkähästä pääsemiseen,” Liisa virnisti.

”Entä Herra Nikama?” Miikkulainen kysyi puolestaan ja juoksi halaamaan Liisaa.

Liisa nosti Miikkulaisen kainaloista syliinsä ja rutisti tätä oikein kovasti. ”Sanotaanko, että häntä voitaneen kutsua tästä eteenpäin nimellä Herra Niskatuki. Mutta onpa Pärnun mukava nähdä teitä pitkästä aikaa! Pakko myöntää, aloin olla teistä jo huolissani.” Liisa katsoi Miikkulaista silmiin. Sitten hän vilkaisi Hämminkiä ja hekotti, ”Tuosta sankarista erityisesti, sehän eksyy omiin kengännauhoihinsa.”

”Oletpas sinä hyvällä päällä,” Hämminki mutisi, poimi kävyn maasta ja laittoi sen taskuunsa.

”Sitä se teettää, kun saa olla vähän aikaa omissa oloissaan. Mutta kukas se tämä on?” Liisa osoitti koiraa, joka istua läähätti Taskulaisen vierellä.

”Se on Koira!” Miikkulainen ennätti kertomaan.

”Poika oli keksivinään omaperäisenkin nimen otukselle, ” Taskulainen korjasi, ”mutta Heebo se on. Itse esitteli itsensä. Kysy vaikka.”

Liisa kyykistyi koiran eteen, pyysi tassua ja sanoi: ”Päivää vaan, minä olen Liisa. Kukas sinä olet?”

”Kinoaa!” koira vinkaisi ja nuolaisi Liisaa naamasta.

Hetken kaikki olivat aivan hiljaa, sitten koko porukka repesi yhtaikaa raikuvaan nauruun.

”Me rakennettiin maja, sinun pitää nähdä!” Miikkulainen lopulta keskeytti remakan ja lähti taas kerran edeltä juoksemaan, kuin kaiken aiemman pelokkuutensa unohtaneena.

”Tokihan minä haluan nähdä, minkälaisen rotiskon te olette saaneet kyhättyä. Ikävä kyllä luulen, että joudun määräämään sen heti purettavaksi liudasta vakavia rakennusvirheitä,” Liisa murjaisi ja lähti reippain askelin pojan perään.

Luku 10.

Hämminki istui jalat ristissä sammuneen nuotion äärellä ja hämmensi oksanpätkällä tuhkia varmistaakseen, ettei tulipesässä kytisi enää yksikään kekäle. Mieto savun haju oli tarttunut vaatteisiin ja leijaili ilmassa. Miikkulainen, joka juuri oli herännyt, kömpi majassa hitaasti ylös untuvapeitteen alta.

”Huomenta!” Hämminki kajautti reippaasti nuotiolta huomattuaan liikettä sisällä. ”Kerrohan nyt, Miikkulainen, miten sinä oikein sait eilen tämän nuotion sytytettyä?”

Miikkulainen hieroi silmiään tukka pystyssä ja mutisi, ”Noo… en minä oikeastaan sitä itse sytyttänyt,” ja haukotteli perään.

Hämminki lakkasi sekoittamasta tuhkia ja kääntyi katsomaan kysyvästi Miikkulaista.

”Niin katsos!” Miikkulainen sitten intoutui ja ponkaisi pois peiton alta ja pihalle Taskulaisen luo. ”Kun sade lakkasi, tulin tähän majan edustalle lämmittelemään, kerta aurinko vielä paistoi. Mutta sitten tuli äkkiä pimeää, mutta onneksi tähdet alkoivat tuikkia! Silloin nimittäin tiesin, että apu on lähellä. Ja sitten norsulohikäärme ilmestyi näköpiiriin!” Miikkulainen demonstroi suurieleisesti käsillään, kuinka suuri norsulohikäärme oikein olikaan. ”Se on vähän kuin lentävä lohikäärme, mutta sillä on kaksi kärsää, joista toinen sylkee vettä ja toinen tulta. Se tulee aina esille, kun on kirkas tähtitaivas, koska se luulee olevansa vielä tähtiäkin isompi! Kun näin norsulohikäärmeen, niin heti aloin viheltää ja viittilöidä sitä luokseni ja pyysin sitä sytyttämään nuotion. Norsulohikäärme suostui sillä ehdolla, että jään palveluksen velkaa.”

”Perin mielenkiintoista,” tuumi Taskulainen. ”Haluaisinpa tavata tämän norsulohikäärmeen ja haastatella sitä tutkimuksiani varten. Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, nimittäin meidän pitäisi saada jostakin murua rinnan alle. Muistat varmaan, että minä alan kärttyisäksi, ellen saa aamupalaa?”

”Sitä en pysty unohtamaan, Taskulainen. Vaan ei hätää! Sillä minä olen Miikkulainen, Pilkkumaan kartan piirtäjä, ja siksi satun tietämään, että tuossa aivan takanamme on lanttumaa!” Miikkulainen puhkui innoissaan aamuista virtaa täynnä ja venytti käsiään selkänsä taakse kuin olisi valmistautumassa urheilusuoritukseen.

”Sanoitko…lanttu?” Hämminki nielaisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hämminki ihmetteli hiljaa mielessään, miten tuollainen pikkupoika saattoi ylipäätään pitää lantusta. Taskulainen päätti kuitenkin jättää utelematta asiasta enempää, sillä jos Miikkulainen piti lantusta, niin se oli hänen oikeutensa, eikä aikuisen paranisi moista kyseenalaistaa.

”No minkälainen hirviö sitä lanttumaata sitten vartioi?” Taskulainen tiedusteli aamujumppaa toimittavalta Miikkulaiselta – melkein toivoen, että vastaus olisi jotakin aivan liian karmeaa kohdattavaksi.

”Äh, ei siellä ole kuin nollaeläimiä. Ne ovat aivan vaarattomia,” Miikkulainen puhkui ohimennen ja kuin starttipistoolin laukauksesta säntäsi kohti lanttupeltoa.

 

Ja toden totta, lanttumaan laitamilla haahuili muutamakymmen nilkankorkuista otusta, jotka muistuttivat lähinnä pystyyn nostettuja valkosuklaadonitseja, joille on tökätty pienet risut jaloiksi ja käsiksi. Nämä harmittomat eliöt mutisivat ja vaappuivat ja kaatuilivat ympäri peltomaata. Eniten vaikeuksia Miikkulaiselle ja Taskulaiselle tuotti olla astumatta nollaeläinten päälle. Pian lanttuja olikin kerätty sylit täyteen ja retkeläiset palasivat majalle.

Kaksikko istui majan terassin varjossa, aamupäivän aurinko lämmitti varpaita, Miikkulainen kuori lanttua Taskulaisen linkkuveitsellä, Taskulainen katseli ylös ohi lipuvia pilviä. Sitten mahan kurina rikkoi hiljaisuuden. Hämminki huokaisi syvään ja laski katseensa Miikkulaiseen. ”Kuule, minun täytyy tunnustaa, että minä en taida pystyä syömään noita lanttuja.”

”Ai miksi? Kyllä nämä on ihan kypsiä,” Miikkulainen yritti selittää ja pyöritteli lanttua kädessään.

”Katsos, kun siihen liittyy eräs ikävä muisto niiltä ajoilta, kun minä olin sinun ikäisesi – tai oikeastaan pari vuotta vanhempi, jo koululainen. Minulla oli näet jo silloin tämmöinen pömppöpötsi kuin nytkin.” Hämminki läiskäytti vatsaansa niin, että se hölskyi oikein kunnolla. ”Eräänä päivänä koulussa oli ruokana lanttumuhennosta. Niin, sitä ei varmaan nykypäivänä enää missään kouluissa tai päiväkodeissa tarjotakaan?”

”Eikä esikouluissa,” varmisti Miikkulainen.

”No, ehkä ihan hyvä niin, sillä me koululaiset emme siitä pitäneet. Mutta tuona päivänä pikku-Ville oli päättänyt yllyttää koko luokan minua vastaan. Yksi kerrallaan jokainen luokan poika – ja taisi siinä olla mukana tyttöjäkin – tuli ja laittoi lusikallisen omalta lautaseltaan minun lautaselleni. Pahinta oli kuitenkin se, että kun yritin selittää asiaa opettajalleni, niin hän vain tiuskaisi, että kyllähän tuohon mahaan pitäisi vähän ylimääräistäkin mahtua. Sen jälkeen minua on aina alkanut oksettaa, kun olen yrittänyt syödä lanttua.”

Hämminki hiljentyi hetkeksi, huokaisi jälleen syvään, mutta yritti sitten pian ryhdistäytyä. ”Äh, anteeksi,” hän jatkoi. ”Meinaan välillä unohtaa, että sinähän olet vasta pieni lapsi. Ei minun tällaisilla tarinoilla pitäisi sinua pelotella.”

”Minua kyllä ihan vähän jännittää kouluun meneminen ensi syksynä.” Miikkulainen myönsi heti perään vaimealla äänellä ja pää painalluksissa. ”Kun Mikki on kiusannut minua eskarissa, esimerkiksi joskus hän tönii ja kerran Mikki piilotti minun pipon, vaikka ulkona oli ihan tosi paljon pakkasta.”

Hämminki katsoi Miikkulaista, jonka aina niin iloiset kasvot olivat kääntyneet vakaviksi ja jonka koko olemus oli jäykistynyt kuin suolapatsaaksi. Hämminki yritti miettiä tarkkaan, mitä sanoisi, mutta ei keksinyt mielestään oikeita sanoja. Jotain hänen oli kuitenkin nyt sanottava. Hän teki kaikkensa yrittääkseen kuulostaa mahdollisimman rauhoittelevalta ja vakuuttavalta. ”Tärkeintä sinun Miikkulainen on muistaa, että sinä et itse ole koskaan syypää kiusaamiseen, vaikka kiusaaja mitä sanoisi. Eikä kenelläkään ole oikeutta kajota toisiin – tönimällä tai mitenkään muutenkaan.”

”Kajota?” Miikkulainen ihmetteli jälleen ihmeellistä sanaa, joita Hämminki tuntui käyttävän hänen mielestään jatkuvasti. Hänen katseensa ei kuitenkaan noussut nyt maasta edes kysymyksen ajaksi, ja äänikin oli muuttunut perin ponnettomaksi.

”Sen voisi sanoa tarkoittavan koskemista ilman lupaa. Mikki ei olisi saanut koskea sinuun, eikä sinun pipoosi.” Hämminki selitti.

”Mutta mitä, jos kiusaaminen jatkuu koulussakin? Miksi Mikki sanoo minua tyhmäksi, jos en kerta ole?”

”Luulen, että opettajat osaavat tänä päivänä auttaa tällaisissa tilanteissa paremmin kuin silloin, kun minä olin pieni. Pikku-Ville nimittäin sai vain jälki-istuntoa ja kosti senkin sitten minulle. Jos opettaja auttaa kiusaajaa ja kiusattua keskustelemaan tapahtuneesta, niin ehkä asiat saadaan sovittua. Minä en tunne Mikkiä, mutta luulisin, että häntä oikeasti harmittaa jokin ihan muu asia kuin sinä, ja hän vain syystä tai toisesta on purkanut kiukkuansa sinuun. Vaikka saduissa ja tarinoissa usein esiintyy hyviksiä ja pahiksia, niin oikeassa elämässä asiat eivät yleensä ole niin mustavalkoisia,” Hämminki hymyili ja iski Miikkulaiselle silmää. Sitten Hämminki nosti Miikkulaisen istumaan polvelleen, katsoi poikaa silmiin ja lausui vielä viimeiset sanat aiheesta: ”Sinä olet niin ymmärtävä lapsi, että eiköhän sinulta lopulta löydy paremmat vastaukset kysymyksiisi kuin tämmöiseltä vanhalta ukolta. Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy.”

Miikkulainen tuumaili hetken. Sitten hän nosti katseensa, rentoutui, alkoi taas hymyillä ja tokaisi ”Juu.” Pahin huoli oli väistynyt hänen mielestään.

Taskulainen laski Miikkulaisen polveltaan, kampesi itsensä seisomaan ja alkoi tähystää horisonttiin. ”Nyt minä Miikkulainen luulen, että meidän pitäisi lähteä etsimään sitä Liisaa. Minä alan olla jo vähän huolissaan hänen kohtalostaan.”

”Kyllä Liisa osaa pitää puolensa. Mutta mennään vaan!”

Luku 8.

Ensin maassa lojui vain vääntynyt ruuvi siellä, haljennut mutteri täällä, mutta mitä pidemmälle kolmikko kulki, sitä enemmän maa-ala alkoi täyttyä rautaromusta. Oli vasaranpäitä, paistinpannunkahvoja, haljenneita pakoputkia – monet rikkinäisistä tavaroista olivat osittain sulautuneet toisiinsa, välillä lähes tunnistamattomiksi möykyiksi.
”Kannattaa katsoa, mihin astuu”, Hämminki opasti isällisesti Miikkulaista ja potki rautaromua tieltään.
”Joo, joo”, Miikkulainen tuhahti takaisin närkästyneenä holhoukseen tonkiessaan romun seasta nauloiksi sopivia palasia – turhaan.
Edellä kulkenut Liisa kyykistyi yhden isomman kasan äärelle ja tökki aikansa sulanutta metallia jakoavaimellaan.
”Päätellen muun muassa sulamisasteesta, kasojen koosta, muodosta ja keskittymisestä juuri tälle tietylle alueelle, sanoisin…” Liisa pähkäili, tuijotti jakoavaintaan vielä hetken intensiivisesti ja julkisti sitten päätelmänsä: ”…että seisoskelemme keskellä raudansyöjän käymälää.”
”Käymälä… Jaa siis…” Miikkulainen nielaisi ja hänen hengityksensä salpaantui, ”onko tämä sen kakkaa?!”
”Näinkin voinee asian ilmaista” Liisa nyökkäsi, poimi maasta rautapökäleen käteensä ja nyökkäsi vielä uudelleen, ”Jep, kakkaa.”
Miikkulainen yökkäili ja hyppäsi hätäisesti suuren kiven päälle, ettei vaan enää astuisi metallikasoihin.
”Mitäs minä sanoin siitä jalkoihin katsomisesta?” Hämminki hekotti melkein kippurassa.
Nauru tyrehtyi kuitenkin hetimiten, sillä etäämpää alkoi kuulua kamalaa kilinää, kolinaa ja räimettä. Kolmikko livahti välittömästi sen kiven taakse piiloon, jonka päälle Miikkulainen oli juuri loikannut. Siinä samassa kallioiden takaa löntysti esiin valtava olio. Sen iho oli ruskea, rupinen ja karvainen, se haisi ja vähän näyttikin maksalaatikolta. Pitkäkyntisissä, paksuissa kourissaan se kantoi vispilöitä, saranoita, kuusiokoloavaimia. Harvahapsisessa, möhkälemäisessä päässään otuksella oli suuri ammottava suu ja ruosteisia, teräksisiä hampaita kolmessa rivissä, sen toinen silmä oli pieni ja umpeen muurautunut, toinen silmä oli suuri mulkosilmä, jolla se tarkkaili ympäristöään. Miikkulainen, Hämminki ja Liisa kurkistelivat kauhusta jähmettyneinä kiven takaa. Kun raudansyöjä laahusti heidän ohitseen, he huomasivat vielä, että olion takapuolesta roikkui metrin verran paksua kettinkiä.
Miikkulainen tuijotti raudansyöjää hiljaa silmät lautasina.
”Tuollaisenko sinä olet piirtänyt?” Liisa kysyi epäuskoisesti naureskellen.
”No kun… Oikeasti isi auttoi piirtämään sen, kun oli käymässä.” Miikkulainen pudisteli päätään ja hieroi silmiään järkyttyneenä.
Kun raudansyöjä oli kadonnut näkyvistä metsikköön, hiippaili kolmikko lähemmäs luolansuuta, josta olio oli tullut. Valtavan tippukiviluola oli täynnä stalagmiitteja ja stalaktiitteja. Miikkulainen muisti, että vaari oli kertonut, että toiset kasvavat maasta, toiset katosta. Luolan seinustat kimmelsivät erivärisistä kristalleista ja koko kostea luola haisi vahvasti mineraaleille. Perimmäisellä seinällä oli siisteissä riveissä teräshyllyissä ruuveja, muttereita, pultteja, kaikkea mahdollista kuin rautakaupan hyllyillä, ja mikä tärkeintä, kaikenkokoisia ja –näköisiä nauloja.
Naulavarkaat eivät voisi kuitenkaan noin vain hiippailla luolaan, sillä raudansyöjä saattaisi palata minä hetkenä hyvänsä asioiltaan ja silloin he olisivat umpikujassa.
Liisa sai idean. ”Menkää te luolaan, minä kyllä harhautan sen Pärnun rumiluksen.”.
”Mahtaako se olla aivan vii…”
Liisa keskeytti Taskulainen epäluulot alkuunsa: ”Senkin… senkkipää. Älä luulekaan ukko määräileväsi minua. Vai haluatko kenties itse yrittää?”
”Minä kun olisin vain miettinyt vielä hetken vaihtoehtoisia strategioita…” Taskulainen puolustautui äänessään hieman loukkaantunut sävy.
”Ei tässä ole aikaa mihinkään Pärnun mindmappien piirtelyyn. Myrsy lähestyy,” Liisa osoitti yltyvässä tuulessa lepattavia puidenoksia ja jatkoi: ”Miikkulainen, pidä sinä työkalupakki turvassa. Ja jos sattuu huvittamaan, niin siinä samassa tuo vanhuskin. Ja ottakaa riittävän pitkiä nauloja! Maja pitää saada pysymään kasassa mytäkän keskellä,” Liisa kuiskutti niin kovaan ääneen kuin uskalsi ja livahti sitten kohti kallioiden taakse kadonneen raudansyöjän selustaa.
Liisa eteni kyyryssä hiiviskellen tarkkana kuin kettu, nuuhkien ilmassa leijuvaa maksalaatikon tuoksua. Jonkin aikaa hiippailtuaan hän äkkäsi raudansyöjän mutustamassa jotakin kääntyneenä selin häneen. Liisa ryömi raudansyöjän taakse ja hetken emmittyään päätti kiskaista täysin voimin raudansyöjän takapuolesta roikkuvasta ketjusta. Vaan kettinki olikin täysin koneöljyn peitossa – Liisan ote lipesi ja hän kellahti selälleen. Ärtynyt raudansyöjä kääntyi ympäri ja yritti heittää Liisaa kädessään olleella pureskellulla kirveenterällä, mutta onneksi aina yhtä vikkelä Liisa onnistui viimetingassa kierähtämään sivuun, nousemaan ylös ja ampaisemaan karkuun. Raudansyöjä yritti heittää Liisaa vielä puolikkaalla alasimella, mutta ei osunut vieläkään, joten otus lähti puuskuttaen löntystämään kiusanhengen perään.
Sillä välin Hämminki ja Miikkulainen olivat saaneet kerättyä työkalupakkiin kasan sopivia nauloja ja hiippailivat nyt ulos luolasta huomatakseen, ettei Liisa ollutkaan vielä palannut.
”Se kaistapäinen nainen! Varmasti on hankkinut itsensä oikein kunnon pulaan. Sanonko…” Hämminki sauhusi.
”Et sano. Meidän pitää juosta!” Miikkulainen huusi jo kaukaa.
He lähtivät seuraamaan jälkiä. Se oli helppoa, sillä heidän tarvitsi vain seurata katkenneita oksia ja maahan putoilleita romukasoja. Vaan pian synkkänä ammottava pohjattoman näköinen kuilu pysäytti heidän tiensä.
”Voi ei…” juuri ja juuri kiulun reunalle pysähtynyt Miikkulainen kalpeni. ”Tuolla alhaalla on Herra Nikaman pesä. Jos he ovat todella pudonneet tuonne, niin pelkään pahoin, että kumpikaan heistä ei ole selvinnyt.”
Siinä samassa alkoi rankkasade, joka maalasi kallion kivet mustiksi ja teki ne liukkaaksi kuin jää. Taivas musteni myrskypilvistä ja salamat alkoivat niittää korkeimpina seisovia puita. Pitkään pelätty myrsky oli vihdoin iskenyt. Heidän olisi hakeuduttava suojaan heti, tai he olisivat pian tuulen viemiä.

 

Luku 7.

”Onpa kerta kaikkiaan mainiota, kun törmättiin sinuun!” Hämminki huudahti Liisan suuntaan kerätessään samalla risuja kainaloonsa. ”Nimittäin tosiaankin pitäisi rakentaa se maja, vaan meiltä uupuu tarvittavat työkalut. Olimmekin jo niin epätoivoisia, että suunnittelimme käyvämme varastamassa jonkin, minkä lie, raudansyöjän pesästä nauloja…”

”Lainaamassa,” Miikkulainen korjasi ja kiipesi puunoksalle tähystämään.

”Tuota, niin, lainaamassa nauloja. Mutta nythän meidän ei tarvitse, sillä sinä olet mekaanikko ja sitä myöden sinulla lienee työkalutkin matkassa.”

Hämminki hymyili leveästi ja kohotti leukaansa pitkstä aikaa tyytyväisenä tilanteeseen. Liisa sen sijaan vältteli katseellaan polleaa Hämminkiä ja potki kiviä. Aikansa emmittyään hän mutisi kulmat kurtussa:

”Niinhän sitä luulisi. Tämä on… Äläkä väitäkään, että olisit itse kyennyt toimimaan yhtään järkevämmin sellaisessa tilanteessa, Pärnu sentään! Krhm,” Liisa korjasi kurkkuaan ja jatkoi, “Niin, että on tämä totta vie noloa myöntää, mutta taisin pudottaa sen työkalupakin niitä Pärnun ykshöppyjä paetessani.”

Taskulaisen sieraimet levisivät, kulmakarvat nousivat koholle ja ryhti romahti kuin katkennut kuminauha. Yhtä äkkiä hän kuitenkin kokosi jälleen itsensä ja totesi tyyneen tapaansa: ”Noh, vastoinkäymisiin me olemmekin jo tottuneet. Muistatko tarkemmin, mihin työkalupakkisi pudotit?”

”No sinne rannalle jonnekin, ei tullut merkittyä karttaan, mikäli sellaista meinaat.”

Liisaa selvästi kiukutti, niin omaisuutensa hukkaaminen, kuin asiasta tentattavaksi joutuminenkin. Hämminki ei tätä asian haaraa kuitenkaan huomioinut, vaan jatkoi muina miehinä tilanteen analysointia.

”Siinä tapauksessa me menemme suoraa päätä raudansyöjän pesälle. Ei ole mitään mieltä leikkiä aarrejahtia rannassa, missä saamme todennäköisesti kilpailla siitä, päädymmekö ensin ykshöppyjen kostohyökkäyksen kohteeksi, vai pyyhkäiseekö hyökyaalto kenties meidät päin rantakalliota.”

Liisa tuohtui entisestään ja korotti jo selvästi ääntään. ”Ja parempi vaihtoehtoko on tulla myrskyssä pudonneeksi vuorenrinteeltä ja sen jälkeen jäänteet raudansyöjän syömäksi, rousk rousk?” hän vaahtosi vastaan, ”Ylhäältä saamme hyvällä tuurilla pari naulaa, alhaalta koko pakin työkaluja. Minä ainakin äänestän ennemmin laskeutumisen kuin kiipeämisen puolesta!”

Vaan Hämminki ei vakuuttunut: ”Naulat sentään ovat varmasti siellä, missä pitää. Ties mihin merenpohjaan sinun työkalupakkisi on joutunut. Sitä paitsi, laskeutuminen käy enemmän jaloille, tosi juttu. Minä lähden ylös.” Hämminki tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. Miesparka koki, että hänen arvovaltaansa oli loukattu, sillä olihan hän – ainakin omasta mielestään – tämän retkikunnan johtaja tai ainakin vähintään turvallisuusvastaava.

Miikkulainen, joka oli ollut tähän asti hiljaa puun oksalla tähystämässä, hyppäsi alas pukarien välin kaksi kortteenoksaa käsissään.

”Riita poikki! Vedätte pitkää tikkua,” poika sanoi ja ojensi kätensä kohti kinastelijoita.

Taskulainen aloitti. Hetken arvottuaan hän päätyi vasemmanpuoleiseen tikkuun. Tikku näytti pitkältä. Hämminki oli voitonriemuinen. Sitten oli Liisan vuoro. Liisa ei epäröinyt, vaan nappasi itsevarmana jäljelle jääneen tikun. Sekin näytti pitkältä. Taskulainen huolestui. Koitti vertailun aika.

”Hetkinen!” Hämminki sitten huudahti, ”Nämähän ovat samanpituisia!”

”Eli tasapeli!” Miikkulainen julisti ja nosti käsillään Taskulaisen ja Liisan kädet ilmaan kuin nyrkkeilyerotuomari konsanaan. ”Nyt meidän pitää keskustella. Onko siinä pakissa nauloja?”

”Ei ole,” vastasi Liisa. ”Vain ruuveja, mutta niitä on hankala naulata. Eikä sähköporakoneessakaan tietenkään ole akunvirtaa jäljellä.”

”Selvä. Ja Raudansyöjän pesässä ei varmaan ole vasaroita. Kivillä ei voi naulata, kun ne halkeaa, olen mökillä kokeillut. Ehdotan siis, että haemme ensin työkalupakin ja sitten naulat. Ranta on lähempänä. Mitäs sanotte?”

Miikkulainen katsoi kysyvästi Liisaa ja Hämminkiä. Liisa ja Hämminki puolestaan katsoivat toisiaan silmät ympyräisinä ja nyökkäsivät sitten hyväksyvästi Miikkulaiselle, joka jo lähti kipittämään kohti rantaa.

 

Aallot löivät vaahtopäinä rantakallioon, palmut heiluivat tuulessa, rantahiekka pöllysi ja meni silmiin. Rannalla ei näkynyt elonmerkkejä, vain muutama ykshöpyn sulka leijaili tuulessa. Punainen työkalulaatikko pilkotti selvästi hiekasta keskellä aukeaa rantaa.

”Tämä vaikuttaa aivan ansalta,” Hämminki epäili ja pysähtyi tarkkailemaan ympäristöä, mutta eläimiä ei näkynyt maassa, ei vedessä, ei puissa, ei ilmassa.

”Älä ole aivan tyhmä, eivät ne pöljät elukat mitään väijytystä ymmärrä tehdä,” Liisa tuhahti ja lähti harppovin askelin kohti työkaluja. Miikkulainen ja Hämminki luikahtivat kuitenkin varoiksi piiloon pusikon taakse.

Mitä lähemmäs Liisa pääsi, sitä enemmän häntä alkoi sittenkin mietityttää, josko se voisikin olla ansa. Hänen askeleensa hidastuivat ja vaivihkaa hän alkoi pälyillä ympärilleen. Epäilystä ei kuitenkaan sopinut näyttää toisille, eikä enää voinut perääntyäkään. Maasta pilkistävän punaisen kahvan kohdalle päästyään Liisa vilkaisi vielä sivuilleen, sitten ylöspäin ja lopuksi alas auringossa kimaltelevaan pakkiin. Molemmin käsin hän tarttui kahvasta ja alkoi vetää. Pakki ei aluksi hievahtanutkaan. Liisa veti kovempaa, hiekkaa valui laatikon saumoista ja Liisan jalat luistivat sannassa. Hän ponnisti kaikilla voimillaan ja lopulta  pyllähti takapuolelleen hiekkaan. Äkkiä hän loikkasi pystyyn, ettei vaan mikälie maasta ryöpsähtänyt hiekkahirviö pääsisi syömään häntä. Mutta hiekalla makasi vain sannasta irronnut työkalulaatikko. Liisa pudisteli vaatteensa ja talsi pusikossa piileskelevien miesten luo.

”Mitä minä sanoin. Ei vaaran häivää.”

Hämminki tuhahti ja oli jo sanomassa jotakin, mutta Miikkulainen lähti taad saman tien kipittämään pitkin polkua kohti vuorenrinnettä, joten toistenkaan ei auttanut kuin lähteä äkkiä perään.

 

Kolmikko oli kiivennyt jo tovin yhä jyrkkenevää ja kapenevaa vuoristopolkua ylöspäin, valtavien muinaispuiden oksia tieltään pois työntäen. Välillä puiden lomasta näki alas merelle asti. Rinne oli kuitenkin niin jyrkkä, ettei taaksensa uskaltanut paljoa vilkuilla, ettei alkaisi huimata. Liisa johti nyt joukkoa, hänen perässään tuli Miikkulainen ja viimeisenä laahusti Hämminki.

”Arvatkaa mitä?” Miikkulainen kyseli tomerana.

”No mitä?”

”No sitä, että kun minä olen piirtänyt tämän saaren kartan, niin minä tiedänkin sen kaikki kolot ja oliot. Esimerkiksi, jos olisimme kääntyneet äsken tuosta oikealle, niin olisimme pudonneet rotkoon, jonka pohjalla asuu Herra Nikama ja se olisi varmana syönyt meidät yhdellä puraisulla!”

”On se kyllä hyvä, että meillä on kartanlukijana itse kartan piirtäjä!” Hämminki kehui Miikkulaista. ”Ties mihin pulaan me ilman sinua vielä joutuisimmekaan.”

”Mutta sittenhän sinä osaatkin varmasti kertoa meille tarkasti, millainen elukka se raudansyöjä oikein on ja miten sen kanssa pitää toimia.” Liisa puolestaan huomautti.

”Niin, tuota…” Nyt Miikkulainen meni äkisti hieman noloksi ja alkoi tuijotella varpaitaan.

”No mitäs nyt?” Hämminki jo huolestui.

”No kun se sivu jäi kesken, kun piti lähteä esikouluun. En ehtinyt edes piirtää sitä loppuun, niin minä en nyt oikein tiedä, miltä se Raudansyöjä näyttää tai mitä heikkouksia sillä on. ”