Luku 4.

”Meidän täytyy olla ihan hipi-hipi ja hissun-kissun. Kieli keskellä kämmentä, etten sanoisi.” Hämminki supsutti kömpiessään ahtaasta aukosta takaisin luolaan, jossa Miikkulainen odotteli jännittyneenä kynsiään pureskellen. ”Olemme nimittäin tupsahtaneet keskelle jalokivikaivosta – ja arvata saattaa, että sellainen paikka on erittäin tarkasti vartioitu. Hämmästelenpä oikeastaan, ettei meitä ole vielä havaittu. Tai ehkä joku kaivinkoneenkuljettaja minut saattoi huomatakin, mutta päätti vähät välittää. Vartijat sitä vastoin partioivat teillä ja torneissaan hyvin, hyvin vihamielisen näköisinä ja hampaisiin asti aseistautuneina. He eivät saa missään tapauksessa löytää meitä, tai meidän käy sangen köpelösti.”

Hämminki konttasi peremmälle luolaan, kömpelösti kuin karhunpoika talviunilleen, ja viittilöi Miikkulaista seuraamaan. Sitten Hämminki istuutui nojaten kylmää kiviseinää vasten ja huokaisi oikein syvään – niin huolissaan hän oli sopasta, johon he olivat itsensä keittäneet.

”Ehdinhän minä huomata aidassa pienen aukon, josta saattaisimme mahtua livahtamaan. Mutta ei tällainen köntys ainakaan mitenkään pääse sinne asti ilman, että meidät äkätään. Muistaakseni oli kuitenkin sinun vuorosi keksiä ratkaisu, joten sano toki, että mitäs nyt. Minulla on ideataskut tyhjillään.”

Miikkulainen istui mykkänä ja kurtisti kulmiaan. Hän teeskenteli, että hänellä oli silmälasit päässään, joiden asentoa hän korjaili, otti lasit sitten käteensä ja puri mielikuvitussankaa mietteliäänä. Pian hänen pienet silmänsä kirkastuivat ja Miikkulainen nosti etusormensa pystyyn.

”Emme voi kääntyä enää takaisin, mutta ei se mitään! Minulla on vielä nämä radion palaset mukanani. Saamme koottua niistä romukasan, joka maahan heitettynä pitää sen verran ääntä, että vartioiden huomio herää. Odotamme siis pimeää, hiippailemme ulos luolasta ja paiskaamme syöttimme aukkoon. Kun vartijat lähtevät katsastamaan outoa mekkalaa, me juoksemme aidalle ja karkaamme!”

Taskulaisella ei ollut parempaakaan suunnitelmaa, joten mies tyytyi vain nyökkäämään hiljaa ja kaivamaan loput eväät laukustaan. Iltaan oli nimittäin vielä aikaa.

 

Retkikunta oli istunut luolassaan hiiskumatta jo useamman tunnin. Kivenmurusia ja vesipisaroita tipahteli välillä katosta maahan ja heidän päällensä. Ulkopuolelta kuului työkoneiden ääniä ja puheensorinaa kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Miikkulainen kuiskasi: ”Hei Hämminki…”

”Shh…” Hämminki vastasi nostaen etusormensa suunsa eteen.

Mutta Miikkulainen ei vaitiolosta jaksanut enää välittää. ”Miksi täällä on vartioita?” hän kysyi ja kurtisti taas kulmiaan.

”Tietenkin, ettei kukaan varastaisi jalokiviä.”

”Ai joku rosvo?”

Miikkulainen mietti mielessään, miltä jalokivirosvo mahtaisi näyttää. Ehkä sillä olisi huivi kasvojen edessä ja revolveri kädessä, selässään se kantaisi valtavaa säkillistä jalokiviä, kuin joulupukki konsanaan. Pimeyden turvin ryöväri livahtaisi kaivoksille louhimaan timantteja omalla pikku hakullaan, ikiomaa Koh-I-Nooriaan väsymättä etsien.

”Niin, tai vaikka joku noista duunareista. Eivät hekään saa viedä kaivamiaan jalokiviä mukanaan.” Taskulainen valisti.

”Miten niin? Jos on yhdessä löytänyt, niin silloin kuuluu jakaa keskenään. Äiti opetti, kun löydettiin naapurin Jaskan kanssa hieno puunoksa metsästä, että se on meidän yhteinen.”

”Aikuisten maailmassa nämä kiiltävät kivenmurikat kuitenkin valitettavasti kuuluvat sille, joka omistaa kaivoksen. Eiköhän työmiehille jotain palkkaa makseta, mutta luulen kyllä, että he ovat aika köyhiä, ainakin verrattuna johtajaan.”

”Ei se käy.” Miikkulainen jo hermostui ja nousi seisomaan niin, että meinasi lyödä päänsä matalan luolan kattoon.

”Ei käy?”

”Ei. Kuuntele. Minun suunnitelmani on seuraavanlainen, ” Miikkulainen julisti tomerana ja alkoi piirtää sormellaan nuolia luolan lattiaan, ”Me viemme jalokivet pois täältä ja jaamme ne aluksestamme käsin maailman kaikkien köyhien kesken!”

”Hetkinen!” Taskulainen tunsi, että tällä kertaa hänen oli pakko keskeyttää hetimiten ja puhua Miikkulaiselle topakasti järkeä, ennen kuin he ajautuvat vielä pahempaan pinteeseen.

”Ensinnäkään, ei meillä ole mitään mahdollisuutta selvitä jalokivivarkaudesta jäämättä kiinni. Ja kun jäämme kiinni, meidän käy todellakin kalpaten. Ja toisekseen, eikö siitä syntyisi vain uusi tappelu? Mitäs sitten, kun joku köyhä haluaakin kaksi timanttia? Toinen taas valittaa, että sai vain ametistin. Pian kääritään jo hihoja ja haastetaan painimatseihin  ja ennen pitkää ollaan lopputuloksessa, tai siis alkupisteessä, että jollain on kaikki ja muilla ei hiekan jyvästäkään.”

”Olet oikeassa.” Miikkulainen myönsi, lakkasi piirtämästä ja istuutui alas. ”Nimittäin siinä, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme apua. Muutoin olet ihan väärässä, mutta asia saa nyt odottaa, sillä ensin meidän pitää päästä pois täältä.”

 

Pian ilta oli laskeutunut kaivoksen ylle. Sirkat soittivat tuutulaulujaan tähtitaivaalle ja hyeenat säestivät ulvonnallaan kaukaisuudessa, eikä luolassa nähnyt enää nenäänsä pidemmälle.

Hatun peittämä pää pilkisti ulos ja haukkoi raitista ilmaa. ”Näyttää riittävän hämärältä”, Hämminki kuiskasi. Miikkulainen kurkisti vuorostaan ulos. Hämminki jatkoi: ”Näetkö nuo puiset, isot laatikot tuolla? Kun vartiotornin valokeila siirtyy riittävän kauas, minä juoksen pinon taakse. Jos reitti siitä eteenpäin on selvä, viittilöin sinulle, jolloin asennat kolisuttimen paikoilleen ja juokset vähän äkkiä perääni.”

”Pitäisikö sinun antaa jokin merkkiääni, matkia vaikka sakaalia?”

Vaikka Taskulainen ihailikin Miikkulaisen kekseliäisyyttä vaarallisten haasteiden edessä, hän ei aina suhtautunut Miikkulaisen ideoihin kovin toteuttamiskelpoisina.

”Ensinnäkään minä en tiedä, miten sakaali ääntelee. Toisekseen, mitä luulet, että vartijat tekevät, kun kuulevat yhtäkkiä sakaalin ulvovan keskellä kaivosta? Lähtevät porukalla kahville keskustelemaan asiasta? Luulenpa, että pian ampuvat haaskaeläimen siihen paikkaan.”

”Ei tarvitse viisastella. ala jo mennä sitten, senkin saastaeläin.”

Hämminki vilkaisi ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan ja ampaisi kyyryjuoksua lymypaikkaansa. Pimeyden turvista hän saattoi vakoilla kierrostaan tekevää vartijaa, joka tylsistyneenä lompsi polkuaan. Vartijalla oli maastoasu yllään, konepistooli rinnallaan ja taskulamppu kädessään, hänellä oli risuparta ja hänen ihonsa oli auringossa päivettynyt. Tuo vartija ei varmaankaan epäilisi kahdesti ennen kuin ampuisi pari kapista rosvoa.

Miikkulainen kyykisteli luolan suulla ja herkeämättä tuijotti Taskulaisen suuntaan. Vartija oli jo katoamassa läheisen rakennuksen nurkan taakse, mutta yllättäen pysähtyikin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Hämminkiä. Hämminki oli ollut aivan hiljaa, mutta ehkä vartija oli sittenkin kuullut jotakin. Nyt piti äkkiä keksiä jotakin! Hämminki kuitenkin hätääntyi, meni lukkoon, eikä keksinyt kuin viittoa Miikkulaista menemään pian takaisin piiloon luolaan. Mutta koska oli hämärää, eikä Miikkulainen nähnyt kunnolla, Miikkulainen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, vaan tiputti radion raadon kuoppaan ja lähti juoksemaan kohti Hämminkiä.

Vartija oli enää muutaman askeleen päässä Taskulaisesta. Vartijan ja Miikkulaisen välissä laatikkopino esti kumpaistakaan näkemästä, että he ovat pian törmäämässä toisiinsa. Taskulainen tuumasi epätoivoisena, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kolkata aseistettu vartija ja huutaa Miikkulaiselle, että pinkoo pakoon. Mutta siinä samassa vartija taas pysähtyi, otti radiopuhelimensa ja viestitti toisille vartijoille jotakin. Hämminki nappasi vastaan juoksevan Miikkulaisen kainaloonsa viimetingassa ennen kuin vartija ehti nähdä pientä kipittäjää. Vartija lähti kävelemään kohti luolaa ja siinä samassa Taskulainen lähti poika kainalossaan juoksemaan täyttä vauhtia kohti aitaa..

”Se oli totta vie täpärällä.” Hämminki huohotti pusikossa aidan toisella puolella ja pyyhkäisi jälleen hikeä otsaltaan. Hänen sydämensä hakkasi kuin saderänniin pudotettu superpallo. Hän vilkaisi salkkuaan, joka oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen mukanaan. Lopuksi polviinsa nojaava mies nosti katseensa kohti Miikkulaista kysyvästi.

”No?” Miikkulainen mulkaisi takaisin.

Miikkulainen ei näyttänyt järkytyksen tai hengästymisen merkkejäkään. Hän venytteli jalkojaan kuin mestaruusjuoksuun valmistuva pikajuoksija ja tähyili horisonttiin.

”Tuolla näkyy olevan kylä, sieltä kajastaa valoa. Yövytään metsän suojissa ja käydään aamulla lainaamassa kyläläisiltä radio ja pöytä, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”

Advertisements

Luku 3.

Mutaisesta merenpohjasta pisti esiin valtavan laivanraadon lahoava masto. Sen pinta oli limaisen merilevän peittämä. Siellä täällä pohjaliejussa makasi maahan osittain hautuneita metallitynnyreitä, putken pätkiä, autojen renkaita, ties mitä rojua.

”Kuka ihme täällä on käynyt sotkemassa?”, tuskaili Miikkulainen nilkkojaan myöden mönjässä ja yritti tonkia hylystä jotakin käyttökelpoista. ”Nämä puut ovat ainakin aivan läpimärkiä ja öljyisiä, ei näillä varmaan saa nuotiota sytytettyä.”

”Varohan, ettet vain satuta itseäsi!” etäämmällä eväshakumatkalla ollut Hämminki huusi korallien takaa ja jatkoi hetken päästä: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

”Ai mikä muka?”, ihmetteli Miikkulainen Taskulaisen tokaisua.

”Vähän niin kuin sinä sanoit, että norjalaista metsäkissaa ei ollut olemassa kun sinä et sitä tiennyt. Niin jotkut ihmiset ajattelevat, että kun jätteet lasketaan merenpohjaan pois näkyvistä, niin ne ikään kuin lakkaavat olemasta heidän huolensa.”

”Mutta tuollainenhan on aivan typerää.” Miikkulainen hermostui.

”Naulan kantaan. Ja puheenollen, varo nyt astumasta mihinkään terävään.”

”Merenpohja on merieläinten koti. Mitäs sitten, kun ne hermostuvat saasteisiin ja päättävät muuttaa pois, vaikka Pilkkumaahan? Kyllä ihmisiä sitten varmasti kaduttaa ja harmittaa, mutta silloin on liian myöhäistä itkeä.”

Miikkulainen palasi hylyltä tyhjin käsin ja alkoi katsella heidän oman lentoaluksensa raatoa sangen kriittisellä silmällä. Yksi pöydänjalka oli mennyt pakkolaskussa poikki ja toinen jalka heilui. Pöytälaatikoista yksi oli pudonnut jonnekin matkalle. Jykevää tekoa oleva kirjoituskone oli vielä ehjä, mutta radio sen sijaan aivan mäsänä.

”Me emme ainakaan osallistu turhaan roskaamiseen”, Miikkulainen julisti ja potkaisi heiluvaan pöydänjalkaan niin, että koko pöytä rojahti maahan, ”Sillä me teemme meidän aluksesta nuotion!”

”Mutta mitenkäs me sitten jatkamme matkaamme?” paikalle palaava Hämminki hämmästeli syli täynnä eväitä.

”No mitenkäs herra Taskulainen sitten oli ajatellut saada aluksemme pois täältä merenpohjasta?”

”Lienette aivan oikeassa, herra Miikkulainen. Hyvä on, minä sytytän nuotion.”

 

Miikkulainen istui jalat ristissä nuotion ääressä ja pakkasi purkamansa radion osia huolellisesti reppuunsa.

”Nämä osat voivat olla vielä hyödyksi. Esimerkiksi tätä antennia voi käyttää vaikka miekkana.” hän demonstroi huitomalla antennilla kuin turnajaisissa konsanaan.

”Jo vain. Mutta saanen esitellä päivän menun?”

Hämminki otti esille laudanpätkille kokoamansa annokset. ”Kas tässä, silvuplé: loimusyvänmerenkrottia ja grillattua merimakkaraa, tarjoiltuna merikurkku-merileväsalaattipedillä. Merimakkara ja merikurkku ovat oikeasti kylläkin yksi ja sama selkärangaton, mutta älkäämme antako pikku yksityiskohtien häiritä. Kalan otsalampusta saamme vieläpä oivan lyhdyn tulevaisuuden varalle.”

Miikkulaisen ilme vakavoitui. ”Onko tuo syvänmerenkroketti siis kala? Pitikö sinun tappaa se? Sattuikohan sitä paljon? Ei kai sen sukulaiset nyt jää kaipaamaan?” Miikkulainen kyseli huolestuneena.

Hämminki vuorostaan meni hieman hämilleen. ”Minä, tuota… No kala ei kitunut. Ja yksineläjäkin se näytti olevan. Joten ei hätää.”

”Hyvä, ” Miikkulainen huojentui mutta jatkoi tuumaillen: ”Minä taidan kuitenkin tyytyä salaattiin, sinä saat minunkin fileeni.”

 

Miikkulainen lipoi sormiaan ja viskaisi lautasensa nuotioon. Sitten hän empi hetken ennen kuin tuumasi lopulta hiljaa: ”Hämminki, minun täytyy myöntää, etten ole vieläkään keksinyt, miten pääsemme pois täältä.”

”Miikkulainen, minun täytyy myöntää, että minä olen koko ajan tiennyt, miten pääsemme pois täältä. Siinä vaan on eräs mutta. Tahdotko varmasti tietää?” Hämminki osoitti Miikkulaista kysyvästi.

”Nyt kerrot heti!” Miikkulainen ponkaisi malttamattomana ylös ja polki jalkaa, ”Ei meillä ole koko päivää aikaa seisoskella mutaisessa merenpohjassa! Pilkkumaa odottaa ja sitä paitsi äiti tulee illalla hakemaan!”

”Hyvä on, hyvä on. Tiedätkö, ei minua turhaan Taskulaiseksi kutsuta. Taskuissani on nimittäin aina mukana ratkaisu yhteen ongelmaan. Mutta koska liivieni taskut ovat niin pienet, niihin mahtuu vain yksi ratkaisu kerrallaan. Jos turvaudumme siihen nyt, taskut eivät voi tällä matkalla pelastaa meitä toista kertaa. Oletko siis aivan varma, että haluamme nyt käyttää tämän vaihtoehdon?”

”Kyllä minä haluan nyt pois täältä. Seuraavalla kerralla minä sitä paitsi keksin ratkaisun!”

Hämminki kaivoi rintataskustaan jotakin, mikä näytti hieman linkkuveitseltä. Sitten hän taitteli laitteesta esiin yhden hakun ja yhden lapion. ”Nähtävästi me kaivamme tiemme ulos täältä. Sinä saat valita ensin oman työkalusi.”

Miikkulainen pohti hetken asiaa ja nappasi sitten hakun käteensä. ”Minä tahdon mennä tällä kertaa edellä. Muista sinä ottaa kirjoituskone mukaan, sillä kun pääsemme takaisin maan pinnalle, meidän pitää jatkaa matkaa.”

Hämminki nosti lippaansa myöntymisen merkiksi, nappasi kirjoituskonesalkun kouraansa ja lapion toiseen ja osoitti eteenpäin. Sitten he alkoivat kaivaa.

 

Krotin valopallo valaisi ahdasta tunnelia. Miikkulainen löi hakun kiveen, kivi murskautui, Miikkulainen pyyhki hikeä otsaltaan. Taskulainen lapioi soran ja viskaisi olkansa taakse. Sitten hän nosti hattuaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näin he olivat jatkaneet jo hyvän tovin. Syvällä maan uumenissa oli läkähdyttävän kuuma ja parivaljakko kävi hetki hetkeltä väsyneemmiksi. Luolan katosta tippui soraa heidän niskoihinsa, housunkauluksiinsa ja sukanvarsiinsa kutittamaan. Miikkulainen oli jo valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä hänen hakkunsa kolahti johonkin kiveä paljon, paljon kovempaan.

”Au!”

”Eihän sinuun sattunut!?” Hämminki huudahti takaa huolestuneena.

”Ei liikaa. Mutta osuin johonkin kovaan, emme taida päästä eteenpäin.” Miikkulainen katseli ympärilleen yrittäessään keksiä vaihtoehtoista reittiä. Nostaessaan katseensa kohti luolan kattoa hän huomasi jotakin erikoista ja riemastui: ”Katso tuonne ylös! Aivan kuin päivä paistaisi luolan katon lävitse! Olemmekohan päässeet pintaan?”

Hämminki nosti valopalloa, tarkasteli seinämiä, pohti hetken ja totesi vakavana: ”Ei se ole päivänpaistetta. Nuo ovat jalokiviä: smaragdeja, topaaseja, ametisteja, jopa timantteja!”