Luku 1.

Miikkulainen makasi puulattialla vatsallaan kyynärpäihinsä nojaten ja piirsi keskittyneenä karttaa, jonka yläpuolelle hän oli kirjoittanut punaisin tikkukirjaimin PILKKUMAA. Jalat huitoivat ilmassa juoksuaskelia, kun Miikkulainen veti kynällä polkua pitkin saaren niemiä ja notkelmia. Koska tänään oli tulossa tärkeä päivä, hän oli pukenut päälleen lempivaatteensa, eli punamustaraitaisen t-paidan ja polvista melkein puhki kuluneet vakosamettihaalarit.
”Vaari!”, Miikkulainen sitten huusi, muttei saanut vastausta. ”Vaarii! Koska se tulee?”
”Sanoitko sinä jotain?”, kysyi oviaukkoon kumihanskat ja wc-harja käsissään ilmestynyt vaari, joka hengästyneenä nosti käsivarrellaan silmälasejaan ja pyyhkäisi hikeä silmäkulmastaan.
”Niin, että koska se tulee?”, Miikkulainen penäsi ja kurtisti kulmiaan.
”Mikä se?”
”No Hämminki.”
”Hän.”
”Mitä?”
”Hän,” vaari yritti opettaa. ”Ihmisestä sanotaan hän.” Vaari vilkaisi rannekelloaan, mutta tajusi sitten keltaiset siivoushanskat käsissään. ”Taskulaisen pitäisi tulla puoliltapäivin.”
”Mutta kello on jo iso viisari yhdeksän ja pieni viisari kaksitoista!” Miikkulainen selitti malttamattomana. ”Voinko mennä ulos vastaan?”
”Yksin ei sovi sinun mennä ulos, kun vaarilla on tässä vähän hommaa, ja…”
*PLIM PLOM* Ovikello soi.
”Nyt se tuli!” Miikkulainen huusi, ponkaisi pystyyn ja juoksi ulko-ovelle niin, että vaalea hapsitukka hulmusi ja matot lensivät rullalle.

”Muistitko sen?!” Miikkulainen tivasi ovenraosta ennen kuin tajusi edes tervehtiä Hämminki Taskulaista.
Pyöreäpäinen pieni mies seisoi omakotitalon kuistilla leveä hymy kasvoillaan. Päässään hänellä oli harmaa lätsä, yllään ruskea lyhythihainen kauluspaita ja mustat liivit sekä jaloissaan harmaat polvien yläpuolelle jäävät shortsit. Kädessään hän kantoi pienehköä, mutta leveää ja painavannäköistä mustaa salkkua.
”Sanopas nyt edes päivää, Miikkulainen”, vaari ohjeisti taaempaa eteisen ovelta ja raapi hajamielisenä risupartaansa yhä kumihanskat käsissään, mutta Hämminki virnisti ja tokaisi: ”Ei se mitään, mehän jo tunnetaan. Ei kai tässä erikseen joka kerta tarvitse päivää sanoa.”
Hämminki Taskulainen asteli levein askelin eteiseen, laski salkkunsa maahan ja alkoi riisua retkikenkiä jalastaan.
”Älä suotta noita nauhoja avaa, kohtahan me jo lähdetään. Onko se täällä?”, Miikulainen kysellä tohotti ja yritti nostaa salkkua maasta, mutta salkku painoikin niin paljon, ettei hän saanut sitä kuin hädin tuskin heilahtamaan.
”Varo, ettet riko selkääsi.” Hämminki rauhoitteli lempeällä äänellään. ”Kyllä se siellä on, mutta mennäänpä nyt ensin sisälle.”
Miikkulainen ja Taskulainen lähtivät lastenhuoneeseen ja vaari jatkoi siivouspuuhiaan. Oveensa Miikkulainen oli ripustanut kyltin, johon hän oli piirtänyt pääkallon ja salamoita ja kirjoittanut: ”KOPUTA! Tai muuten…” Miikkulainen sulki oven heidän perästään, levitti kätensä esitelläkseen piirroksin tapetoitua ja leluin laatoitettua huonettaan ja julisti tomerasti ”Tervetuloa päämajaan!” Sitten hän teki tilaa pöydälleen pyyhkäisemällä loputkin lelut lattialle. Hämminki asetti salkkunsa lappeelleen pöydän päälle, napsautti kultaiset salvat auki ja avasi salkun kannen. Sisältä paljastui suuri, vanha, musta metallirunkoinen mekaaninen kirjoituskone.
”Annapas Miikkulainen paperia, niin kokeillaan. Olihan sinulla koordinaatit valmiina?”
”Tietenkin! Tässä.” Miikkulainen ojensi pöytälaatikostaan puhtaan kirjoituspaperin Hämminkille ja otti itsellensä yhdestä pinoistaan paperin, johon oli kirjoittanut käsin numeroita ja kirjaimia. Hämminki asetteli paperinsa kirjoituskoneeseen, rullasi sivun alkuun, vetäisi kerran sarkaimesta ja pyysi: ”Noniin, ensimmäinen koordinaatti, kiitos.”
”Aa, yhdeksän, zet niin kuin Zeus, lammassataa…”
*NAKS NAKS* Hämminki alkoi nakuttaa kirjoituskonetta ja toisti sanelusta, ”Ze-ta, lam-… hetkinen”, hän keskeytti sitten, ”Eihän lammassataa ole mikään numero.”
”Onpas!” Miikkulainen väitti vastaan. ”Se on se kun on sata lammasta. Ja kun minä tiedän sen, niin silloin se on olemassa.”
”Kuulostaa loogiselta. Hyvä on, sinähän nämä koordinaatit tiedät.” Hämminki myöntyi ja sanelu jatkettiin loppuun.

”Noniin, tämä selvä. Mutta missäs sinun laitteesi on?”, Hämminki kysyi lopuksi ja katseli ympärilleen Miikkulaisen kaaoksen valtaamaa huonetta.
Miikkulainen kaiveli laatikoitaan sängyn alta vimmattuna ja viskoi leluja taas sinne tänne, mutta ei tuntunut löytävän etsimäänsä. Sitten hän säntäsi ulos huoneesta tuohtuneena. ”Vaari! Lupasit korjata radion! Missä se on?”
”Tuossa se on keittiön pöydällä. En ehtinyt vielä pyyhkiä pölyjä, kun ollut tässä kaikenlaista.”
Miikkulainen nappasi vanhan harmaan kannettavan pöytäradion keittiöstä kainaloonsa ja palasi huoneeseensa. Sitten hän asetteli radion tarkasti pöydälle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan kirjoituskoneeseen nähden ja haki lopuksi puisen pikkujakkaran itsellensä siten, että istui suoraa Hämminki Taskulaisen takana.
”Olemmeko me nyt valmiita?” Hämminki kysyi ja tarkisteli samalla, että hänellä oli liivien ja housujen taskuissa kaikki tarpeellinen mukanaan.
”Olemme.”, vastasi Miikkulainen itsevarmana ja napsautti radion päälle. Kaiuttimista kuului pelkkää kohinaa.
”Kun minä alan lukea täältä koodinaatteja, ala sinä hakea oikeaa kanavaa. Aa, yhdeksän, zet niin kuin Zeus, lammassataa, Quu niin kuin kuu, yksi, kaksi…”
Pöytä alkoi täristä, Miikkulainen käänsi kuuluvuusvalitsinta. Ääni seilasi listamusiikin, juontajien puheen ja taustakohinan välisillä aalloilla. Pöytä ja koko huone tärisivät yhä kovempaa.
”Neljätoista, kaksikymmentäviisi, äm niin kuin Miikkulainen, tee niin kuin teepussi… Nyt antenni pystyyn ja pidä tiukasti kiinni!” Hämminki huusi ja tarttui hattuunsa.
Miikkulainen piteli toisella kädellään tuolin selkänojasta ja nosti antennin. Siinä samassa koko pöytä miehistöineen nousi ilmaan ja lensi Miikkulaisen huoneen ikkunasta ulos ja korkealle taivaalle. Vaarin talo puutarhoineen oli pian vain muurahaisen kokoinen heidän alapuolellaan.
”Vihdoinkin pääsemme Pilkkumaahan!” iloitsi Miikkulainen pilvien lomassa. ”Ehkä näemme jo pian Ykshöpyn ja Nollaeläimen syömässä jättiläiskortteita ja –saniaisia!”
”Ehkäpä, ” toppuutteli Hämminki, ”mutta meillä on vielä pitkä matka edessämme.”

Advertisements