Luku 5.

Retkikunta oli nukkunut sikeää unta turvassa puun latvustossa, minne Taskulaisen oli erätaidoillaan rakentanut köynnöksistä, lehdistä ja oksista suuren riippumaton. Nyt aamuaurinko alkoi jo porottaa, mutta kuorsaava Hämminki yhä vain käänsi kylkeä ja veti hattuaan syvemmälle päähänsä. Silloin joku alkoi heiluttaa petiä.

”Minä nukun vielä vähän aikaa. Onko pakko mennä töihin?” Hämminki mutisi unenpöpperöisenä lippa silmillään.

”En se minä ollut,” Miikkulainen kuiskasi takaisin Taskulaisen korvaan. ”Katso alas, olemme saaneet vieraita.”

Hitaasti Hämminki raotti silmiään ja häikäistyi hetkeksi paisteesta. Sitten hän kampesi vaivalloisesti itsensä istumaan ja kurkisti reunan yli.

”Kääk!” hän huudahti, minkä seurauksena puun heiluminen vain paheni. Alhaalla rymisteli nimittäin vihainen sarvikuono, joka yritti puskemalla saada tunkeilijoita tippumaan.

”Tämä on varmaan sen eväspuu,” Miikkulainen pohti ja tarrasi oksaan kiinni, ettei putoaisi.

”Tai sitten se vihaa ihmisiä ylipäätään, ja ymmärtäisihän tuon – ties vaikka joku meikäläisen näköinen pullaposki olisi hiljattain käynyt safarilla salakaatamassa sen viimeisen leikkitoverin,” Hämminki puolestaan totesi harmissaan.

Miikkulainen ja Hämminki halasivat rystyset valkoisina puunrunkoa ja tuijottivat suurta harmaata sarvikuonoa, joka puuskutti vihaisena, nakkeli niskojaan ja välillä tökki sarvellaan juurakkoa. Se ei ollut antamassa periksi. Hämminki kaiveli taskujaan yrittäessään keksiä keinoa pois pälkähästä. Reisitaskusta löytyi vain folioon kääritty möykky, jonka sisältö osoittautui lähemmin tarkasteluna sämpyläksi. ”Syödään nyt edes tämä viimeinen eväsleipä aamupalaksi,” hän ehdotti. ”Jaksetaan sitten ainakin juosta karkuun, jos noikseen tulee.”

”Minulla on parempi idea,” Miikkulainen keksi kuitenkin heti vastaan.

”No niinpä tietysti,” huokaisi puolestaan Hämminki.

”Heitetään eväsleipä sarvikuonolle. Sitten se jättää meidät rauhaan ja pääsemme luikkimaan lipettiin.”

”Entä, jos leipä ei kelpaa? Tässä on niin vähän salaattiakin. Tuskin on sämpylää tottunut mutustamaan kuonokainen. Ei, kyllä minä syön tämän itse, muuten alan tulla kiukkuiseksi, jos en saa aamupalaa.”

”Saat luvan kiukutella myöhemmin,” Miikkulainen äkkiä tokaisi ja nappasi salamana nyssykän Taskulaiselta ja heitti eväät alas maahan. Sarvikuono käänsi päätänsä, tuijotti hetken maassa makaavaa nyyttiä ja talloi sitten molemmilla etujaloillaan sen päälle. Tämän jälkeen eläin puski puuta kahta kiukkuisempana.

”Noniin! Katso nyt, mitä sinä tiet! Nyt me voimmekin sitten valita, näännymmekö nälkään, vai tulemmeko sarvikuonon tallomaksi. Loistavaa, ker-ras-saan loistavaa!” Hämminki oli niin kiukuissaan, että meinasi jo tuskastuneena hypätä alas puusta sarvikuonon niskaan. Mutta juuri sillä hetkellä parinkymmenen metrin päästä kuului aseen laukaus ja sarvikuono pakeni siltä paikalta. ”Voi ettien että! Ei tämä tästä sen paremmaksi muuttunut! Nyt ne himskatin vartijat ovat äkänneet meidät!” Hämminki yhä huusi ja huitoi ja yritti lähteä kiipeämään alas.

”Odotas kuule nyt,” Miikkulainen rauhoitteli tähystellen tulijoita. ”Nuo eivät näytä vartijoita. Ei ole maastoasuja tai niitä hassuja hattuja. Taitavat olla kyläläisiä.”

”No sitten niiden täytyy olla salametsästäjiä, jotka aikovat ampua meidät kostoksi, kun saalis pääsi karkuun,” tuskanhikinen Hämminki jatkoi hätäilyään ja rutisti hattuaan kuin se olisi ollut hänen henkiriepunsa.

Miikkulainen vaati kuitenkin edelleen olemaan tyyni kuin viilipytty: ”Parempi nyt vain olla juoksematta karkuun asemiehiä, vai mitä?”

Ja kuinkas ollakaan, osoittautui, että Miikkulainen oli oikeassa. Aseväki oli kyläläisiä, jotka puolestaan olivat luulleet Hämminkiä ja Miikkulaista salametsästäjiksi. Puun juurelle päästyään joukkio kuitenkin oitis oivalsi, ettei noin surkea kaksikko voisi olla metsästyshommissa.

Niinpä paikalliset auttoivat kaksikon alas puusta ja kyyditsivät jeepin lavalla pieneen kyläänsä. Siellä vieraille matkalaisille tarjottiin yllin kyllin ruokaa, eikä Hämminkikään ollut enää kiukkuinen. Miikkulainen touhotti ja selitti elekielellä huitoen heidän matkansa mutkia ja kylän asukkaat nauroivat hyväntahtoisesti, vaikkeivät juurikaan ottaneet tolkkua pojan huitomisesta. Kun oli syöty ja juotu, oli vuoro laulaa ja tanssia. Kaikesta vieraanvaraisuudesta huolimatta Miikkulainen alkoi kuitenkin käydä levottomaksi, sillä päivä oli jo kääntymässä iltaan ja matkalaisten pitäisi päästä eteenpäin.

Miikkulaisen katse harhaili ympäriinsä. ”Katso!” hän ponkaisi sitten pystyyn kuin aavikkokettu kolostaan. ”Tuolla pöydällä on radio, juuri sellainen kuin me tarvitsemme! Ja tuosta saisimme pöydän ja tuolit. Mennään pyytämään, saammeko niitä lainaksi!”

Hämminki oli kuitenkin tapansa mukaan epäileväinen Miikkulaisen vilpittömän optimismin edessä. ”Mutta eihän miellä ole mitään annettavana vastalahjaksi. Oikeastaan, kun nyt tarkemmin mietin, niin minkälaiset pönttöpäät ylipäätään lähtevät tutkimusmatkalle ilman oikeastaan minkäänlaisia matkavarusteita? Eväät on syöty, minulla on taskut tyhjät, kirjoituskone on sentään mukana, mutta sitä emme voi antaa. Sinullakaan ei ole edes vaihtovaatteita mukana. Ei hyvältä näytä vaihtokaupat.”

”Ei se mitään.”

”Ei se mitään? Todellako?” Hämminki lysähti maahan istumaan pöllämystyneenä ja löyhytteli hiestä märkää paitaansa.

”Niin, kun me kirjoitetaan sellainen velkakirja. Vaari on kertonut. Luvataan, että tullaan takaisin ja tuodaan pilkkumaasta tuliaisia.”

”Osaatkos sinä sitten paikallista kieltä?” Hämminki kysyi, vaikka tiesi jo, ettei asialla olisi Miikkulaiselle oikeastaan väliä.

Miikkulainen avasi kirjoituskoneen ja alkoi naputella, hitaasti mutta määrätietoisesti, isoilla kirjaimilla, sillä pieniä hän ei vielä tuntenut: ANTAKAA MEILLE RADIO JA PÖYTÄ JA 2 TUOLIA. SAATTE PILKKUMAAN AARTEEN JA AUTAMME TIETÄ VARASTAMAAN JALOKIVET. LUPAAN JA VANNON KAUTTA KIVEN JA KANNON. TERVEISIN MIIKKULAINEN.

Kun kirje oli valmis, Miikkulainen taitteli sen huolellisesti kahtia ja kiikutti sitten seremoniallisesti kylänvanhimmalle.

Iäkäs nainen hymyili syväuurteisilla, mutta lempeillä kasvoillaan katsoessaan kirjettä, jota ei osannut lukea. Miikkulainen osoitti radiota ja kylänvanhin nyökkäsi hyväksyvästi.

Taskulainen istui puunvarjossa huohottaen ja raapi takaraivoaan silmät ymmyrkäisinä nähdessään Miikkulaisen kipittävän kohti radio kainalossaan.

”Sait…?”

”Sain. Lainasin, luvalla.”

Enempää he eivät keskustelleet, vaan yksissä tuumin kokosivat aluksensa. Taskulainen näppäili koordinaatit uudelleen, Miikkulainen haki oikean taajuuden, sitten antenni nostettiin pystyyn ja jälleen alus lähti liitämään kohti taivaita. Jospa tällä kertaa he pääsisivät Pilkkumaahan asti.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s