Luku 4.

”Meidän täytyy olla ihan hipi-hipi ja hissun-kissun. Kieli keskellä kämmentä, etten sanoisi.” Hämminki supsutti kömpiessään ahtaasta aukosta takaisin luolaan, jossa Miikkulainen odotteli jännittyneenä kynsiään pureskellen. ”Olemme nimittäin tupsahtaneet keskelle jalokivikaivosta – ja arvata saattaa, että sellainen on erittäin tarkasti vartioitu. Hämmästelenpä oikeastaan, ettei meitä ole vielä havaittu. Tai ehkä joku kaivinkoneenkuljettaja minut saattoi huomatakin ja vähät välitti. Vartijat sitä vastoin partioivat teillä ja torneissaan hyvin, hyvin vihamielisen näköisinä ja hampaisiin asti aseistautuneina. He eivät saa missään tapauksessa löytää meitä, tai meidän käy sangen köpelösti.”

Hämminki konttasi peremmälle luolaan, kömpelösti kuin karhunpoika talviunilleen, ja viittilöi Miikkulaista seuraamaan. Sitten Hämminki istuutui nojaten kylmää kiviseinää vasten ja huokaisi oikein syvään – niin huolissaan hän oli sopasta, johon he olivat itsensä keittäneet.

”Ehdinhän minä huomata aidassa pienen aukon, josta saattaisimme mahtua livahtamaan. Mutta ei tällainen köntys ainakaan mitenkään pääse sinne asti ilman, että meidät äkätään. Muistaakseni oli kuitenkin sinun vuorosi keksiä ratkaisu, joten sano toki, että mitäs nyt. Minulla on ideataskut tyhjillään.”

Miikkulainen istui mykkänä ja kurtisti kulmiaan. Hän teeskenteli, että hänellä oli silmälasit päässään, joiden asentoa hän korjaili, otti sitten käteensä ja puri mielikuvitussankaa mietteliäänä. Pian hänen pienet silmänsä kirkastuivat ja Miikkulainen nosti etusormensa pystyyn.

”Emme voi kääntyä enää takaisin, mutta ei se mitään! Minulla on vielä nämä radion palaset mukanani. Saamme koottua niistä romukasan, joka maahan heitettynä pitää sen verran ääntä, että vartioiden huomio herää. Odotamme siis pimeää, hiippailemme ulos luolasta ja paiskaamme syöttimme aukkoon. Kun vartijat lähtevät katsastamaan outoa mekkalaa, me juoksemme aidalle ja karkaamme!”

Taskulaisella ei ollut parempaakaan suunnitelmaa, joten mies tyytyi vain nyökkäämään hiljaa ja kaivamaan loput eväät laukustaan. Iltaan oli nimittäin vielä aikaa.

 

Retkikunta oli istunut luolassaan hiiskumatta jo useamman tunnin. Kivenmurusia ja vesipisaroita tipahteli välillä katosta maahan ja heidän päällensä. Ulkopuolelta kuului työkoneiden ääniä ja puheensorinaa kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Miikkulainen kuiskasi: ”Hei Hämminki…”

”Shh…” Hämminki vastasi nostaen etusormensa suunsa eteen.

Mutta Miikkulainen ei vaitiolosta jaksanut enää välittää. ”Miksi täällä on vartioita?” hän kysyi ja kurtisti taas kulmiaan.

”Tietenkin, ettei kukaan varastaisi jalokiviä.”

”Ai joku rosvo?”

Miikkulainen mietti mielessään, miltä jalokivirosvo mahtaisi näyttää. Ehkä sillä olisi huivi kasvojen edessä ja revolveri kädessä, selässään se kantaisi valtavaa säkillistä jalokiviä, kuin joulupukki konsanaan. Pimeyden turvin ryöväri livahtaisi kaivoksille louhimaan timantteja omalla pikku hakullaan, ikiomaa Koh-I-Nooriaan väsymättä etsien.

”Niin, tai vaikka joku noista duunareista. Eivät hekään saa viedä kaivamiaan jalokiviä mukanaan.” Taskulainen valisti.

”Miten niin? Jos on yhdessä löytänyt, niin silloin kuuluu jakaa keskenään. Äiti opetti, kun löydettiin naapurin Jaskan kanssa hieno puunoksa metsästä, että se on meidän yhteinen.”

”Aikuisten maailmassa nämä kiiltävät kivenmurikat kuitenkin valitettavasti kuuluvat sille, joka omistaa kaivoksen. Eiköhän työmiehille jotain palkkaa makseta, mutta luulen kyllä, että he ovat aika köyhiä, ainakin verrattuna johtajaan.”

”Ei se käy.” Miikkulainen jo hermostui ja nousi seisomaan niin, että meinasi lyödä päänsä matalan luolan kattoon.

”Ei käy?”

”Ei. Kuuntele. Minun seuraava suunnitelmani on seuraavanlainen, ” Miikkulainen julisti tomerana ja alkoi piirtää sormellaan nuolia luolan lattiaan, ”Me viemme jalokivet pois täältä ja jaamme ne aluksestamme käsin maailman kaikkien köyhien kesken!”

”Hetkinen!”

Taskulainen tunsi, että tällä kertaa hänen oli pakko keskeyttää hetimiten ja puhua Miikkulaiselle topakasti järkeä, ennen kuin he ajautuvat vielä pahempaan pinteeseen.

”Ensinnäkin, ei meillä ole mitään mahdollisuutta selvitä jalokivivarkaudesta jäämättä kiinni. Ja kun jäämme kiinni, meidän käy todellakin kalpaten. Ja toisekseen, eikö siitä syntyisi vain uusi tappelu? Mitäs sitten, kun joku köyhä haluaakin kaksi timanttia? Toinen taas valittaa, että sai vain ametistin. Pian kääritään jo hihoja ja haastetaan painimatseihin  ja ennen pitkää ollaan lopputuloksessa, tai siis alkupisteessä, että jollain on kaikki ja muilla ei hiekan jyvästäkään.”

”Olet oikeassa.” Miikkulainen myönsi, lakkasi piirtämästä ja istuutui alas. ”Nimittäin siinä, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme apua. Muutoin olet ihan väärässä, mutta asia saa nyt odottaa, sillä ensin meidän on päästävä pois täältä.”

 

Pian ilta oli laskeutunut kaivoksen ylle. Sirkat soittivat tuutulaulujaan tähtitaivaalle ja hyeenat säestivät ulvonnallaan kaukaisuudessa, eikä luolassa nähnyt enää nenäänsä pidemmälle.

Hatun peittämä pää pilkisti ulos ja haukkoi raitista ilmaa. ”Näyttää riittävän hämärältä”, Hämminki kuiskasi. Miikkulainen kurkisti vuorostaan ulos. Hämminki jatkoi: ”Näetkö nuo puiset, isot laatikot tuolla? Kun vartiotornin valokeila siirtyy riittävän kauas, minä juoksen pinon taakse. Jos reitti siitä eteenpäin on selvä, viittilöin sinulle, jolloin asennat kolisuttimen paikoilleen ja juokset vähän äkkiä perääni.”

”Pitäisikö sinun antaa jokin merkkiääni, matkia vaikka sakaalia?”

Vaikka Taskulainen ihailikin Miikkulaisen kekseliäisyyttä vaarallisten haasteiden edessä, hän ei aina suhtautunut Miikkulaisen ideoihin kovin toteuttamiskelpoisina.

”Ensinnäkään minä en tiedä, miten sakaali ääntelee. Toisekseen, mitä luulet, että vartijat tekevät, kun kuulevat yhtäkkiä sakaalin ulvovan keskellä kaivosta? Lähtevät porukalla kahville keskustelemaan asiasta? Luulenpa, että pian ampuvat haaskaeläimen siihen paikkaan.”

”Ei tarvitse viisastella. ala jo mennä sitten, senkin saastaeläin.”

Hämminki vilkaisi ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan ja ampaisi kyyryjuoksua lymypaikkaansa. Pimeyden turvista hän saattoi vakoilla kierrostaan tekevää vartijaa, joka tylsistyneenä lompsi polkuaan. Vartijalla oli maastoasu yllään, konepistooli rinnallaan ja taskulamppu kädessään, hänellä oli risuparta ja hänen ihonsa oli auringossa päivettynyt. Tuo vartija ei varmaankaan epäilisi kahdesti ennen kuin ampuisi pari kapista rosvoa.

Miikkulainen kyykisteli luolan suulla ja herkeämättä tuijotti Taskulaisen suuntaan. Vartija oli jo katoamassa läheisen rakennuksen nurkan taakse, mutta yllättäen pysähtyikin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Hämminkiä. Hämminki oli ollut aivan hiljaa, mutta ehkä vartija oli sittenkin kuullut jotakin. Nyt piti äkkiä keksiä jotakin! Hämminki kuitenkin hätääntyi, meni lukkoon, eikä keksinyt kuin viittoa Miikkulaista menemään pian takaisin piiloon luolaan. Mutta koska oli hämärää, eikä Miikkulainen nähnyt kunnolla, Miikkulainen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, vaan tiputti radion raadon kuoppaan ja lähti juoksemaan kohti Hämminkiä.

Vartija oli enää muutaman askeleen päässä Taskulaisesta. Vartijan ja Miikkulaisen välissä laatikkopino esti kumpaistakaan näkemästä, että he ovat pian törmäämässä toisiinsa. Taskulainen tuumasi epätoivoisena, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kolkata aseistettu vartija ja huutaa Miikkulaiselle, että pinkoo pakoon. Mutta siinä samassa vartija taas pysähtyi, otti radiopuhelimensa ja viestitti toisille vartijoille jotakin. Hämminki nappasi vastaan juoksevan Miikkulaisen kainaloonsa viimetingassa ennen kuin vartija ehti nähdä pientä kipittäjää. Vartija lähti kävelemään kohti luolaa. Siinä samassa Taskulainen lähti poika kainalossaan juoksemaan täyttä vauhtia kohti aitaa..

”Se oli totta vie täpärällä.” Hämminki huohotti pusikossa aidan toisella puolella ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänen sydämensä hakkasi kuin saderänniin pudotettu superpallo. Hän vilkaisi salkkuaan, joka oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen mukanaan. Lopuksi polviinsa nojaava mies nosti katseensa kohti Miikkulaista kysyvästi.

”No?” Miikkulainen mulkaisi takaisin.

Miikkulainen ei näyttänyt järkytyksen tai hengästymisen merkkejäkään. Hän venytteli jalkojaan kuin mestaruusjuoksuun valmistuva pikajuoksija ja tähyili horisonttiin.

”Tuolla näkyy olevan kylä, sieltä kajastaa valoa. Yövytään metsän suojissa ja käydään aamulla lainaamassa kyläläisiltä radio ja pöytä, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s