Featured

Aluksi

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen, kun poikani on hiljattain täyttänyt kuusi kuukautta. Alustavana deadlinenani on saada tarina valmiiksi siihen mennessä, kun hän oppii lukemaan. Kattoo ny.

Lyhyesti ensin itsestäni ja sitten tästä blogista: Lienen tyypillinen harrastelijakirjoittelija, jolta silloin tällöin syntyy tekstiä, faktaa tai fiktiota, kirjoitettuna lähinnä omaksi iloksi tai paineiden purkamiseksi. Joskus olen jonkin – näin jälkikäteen tarkasteltuna monin tavoin vaillinaisen – tekeleen lähettänyt kustantajille, mutta hylkäyskirjeen saatuani pelästynyt ja haudannut haaveet kirjoittajan urasta entistä syvemmälle pöytälaatikkoon. Muutaman omakustanteisen ”fanzinen” olen mielenkiinnonkohteistani joskus tekaissut. Missään nimessä en siis pidä itseäni minään oikeana kirjoittaja.

Kroonisen writer’s blockin takana on kuitenkin pitkään kolkutellut haave ihan kokonaisen tarinan kirjoittamisesta. Poikani synnyttyä onkin hiljalleen kypsynyt ajatus, että keksisin jonkinlaisen tarinan hänelle luettavaksi. Seikkailun lähtökohdaksi valikoituivat omat lapsuudenaikaiset mielikuvitusseikkailuni, mutta loppuratkaisua en tiedä vielä itsekään. Keksiköön sen vaikka tuo pallopää aikanaan, jos en itse saa aikaiseksi.

Päätin kirjoittaa julkiseen blogiin, sillä siten mahdollisesti yhtäältä kiinnittäisin tarkempaa huomiota kirjoitusasuun ja sisältöön, toisaalta olisi enemmän painetta saattaa teksti joskus valmiiksi. Saattaa kylläkin yhtä hyvin käydä niin, että rimakauhu kasvaa liian korkeaksi ja hylkään koko projektin alta aikayksikön. Ja jos niin käy, niin ei silläkään ole kai lopulta väliä, sillä kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni ja lapselleni. Jos joku ulkopuolinen sattuu eksymään tätä lukemaan, niin palaute on tervetullutta – joskin toissijaista. Kiitos.

 

 

Luku 5.

Retkikunta oli nukkunut sikeää unta turvassa puun latvustossa, minne Taskulaisen oli erätaidoillaan rakentanut köynnöksistä, lehdistä ja oksista suuren riippumaton. Nyt aamuaurinko alkoi jo porottaa, mutta kuorsaava Hämminki yhä vain käänsi kylkeä ja veti hattuaan syvemmälle päähänsä. Silloin joku alkoi heiluttaa petiä.

”Minä nukun vielä vähän aikaa. Onko pakko mennä töihin?” Hämminki mutisi unenpöpperöisenä lippa silmillään.

”En se minä ollut,” Miikkulainen kuiskasi takaisin Taskulaisen korvaan. ”Katso alas, olemme saaneet vieraita.”

Hitaasti Hämminki raotti silmiään ja häikäistyi hetkeksi paisteesta. Sitten hän kampesi vaivalloisesti itsensä istumaan ja kurkisti reunan yli.

”Kääk!” hän huudahti, minkä seurauksena puun heiluminen vain paheni. Alhaalla rymisteli nimittäin vihainen sarvikuono, joka yritti puskemalla saada tunkeilijoita tippumaan.

”Tämä on varmaan sen eväspuu,” Miikkulainen pohti ja tarrasi oksaan kiinni, ettei putoaisi.

”Tai sitten se vihaa ihmisiä ylipäätään, ja ymmärtäisihän tuon – ties vaikka joku meikäläisen näköinen pullaposki olisi hiljattain käynyt safarilla salakaatamassa sen viimeisen leikkitoverin,” Hämminki puolestaan totesi harmissaan.

Miikkulainen ja Hämminki halasivat rystyset valkoisina puunrunkoa ja tuijottivat suurta harmaata sarvikuonoa, joka puuskutti vihaisena, nakkeli niskojaan ja välillä tökki sarvellaan juurakkoa. Se ei ollut antamassa periksi. Hämminki kaiveli taskujaan yrittäessään keksiä keinoa pois pälkähästä. Reisitaskusta löytyi vain folioon kääritty möykky, jonka sisältö osoittautui lähemmin tarkasteluna sämpyläksi. ”Syödään nyt edes tämä viimeinen eväsleipä aamupalaksi,” hän ehdotti. ”Jaksetaan sitten ainakin juosta karkuun, jos noikseen tulee.”

”Minulla on parempi idea,” Miikkulainen keksi kuitenkin heti vastaan.

”No niinpä tietysti,” huokaisi puolestaan Hämminki.

”Heitetään eväsleipä sarvikuonolle. Sitten se jättää meidät rauhaan ja pääsemme luikkimaan lipettiin.”

”Entä, jos leipä ei kelpaa? Tässä on niin vähän salaattiakin. Tuskin on sämpylää tottunut mutustamaan kuonokainen. Ei, kyllä minä syön tämän itse, muuten alan tulla kiukkuiseksi, jos en saa aamupalaa.”

”Saat luvan kiukutella myöhemmin,” Miikkulainen äkkiä tokaisi ja nappasi salamana nyssykän Taskulaiselta ja heitti eväät alas maahan. Sarvikuono käänsi päätänsä, tuijotti hetken maassa makaavaa nyyttiä ja talloi sitten molemmilla etujaloillaan sen päälle. Tämän jälkeen eläin puski puuta kahta kiukkuisempana.

”Noniin! Katso nyt, mitä sinä tiet! Nyt me voimmekin sitten valita, näännymmekö nälkään, vai tulemmeko sarvikuonon tallomaksi. Loistavaa, ker-ras-saan loistavaa!” Hämminki oli niin kiukuissaan, että meinasi jo tuskastuneena hypätä alas puusta sarvikuonon niskaan. Mutta juuri sillä hetkellä parinkymmenen metrin päästä kuului aseen laukaus ja sarvikuono pakeni siltä paikalta. ”Voi ettien että! Ei tämä tästä sen paremmaksi muuttunut! Nyt ne himskatin vartijat ovat äkänneet meidät!” Hämminki yhä huusi ja huitoi ja yritti lähteä kiipeämään alas.

”Odotas kuule nyt,” Miikkulainen rauhoitteli tähystellen tulijoita. ”Nuo eivät näytä vartijoita. Ei ole maastoasuja tai niitä hassuja hattuja. Taitavat olla kyläläisiä.”

”No sitten niiden täytyy olla salametsästäjiä, jotka aikovat ampua meidät kostoksi, kun saalis pääsi karkuun,” tuskanhikinen Hämminki jatkoi hätäilyään ja rutisti hattuaan kuin se olisi ollut hänen henkiriepunsa.

Miikkulainen vaati kuitenkin edelleen olemaan tyyni kuin viilipytty: ”Parempi nyt vain olla juoksematta karkuun asemiehiä, vai mitä?”

Ja kuinkas ollakaan, osoittautui, että Miikkulainen oli oikeassa. Aseväki oli kyläläisiä, jotka puolestaan olivat luulleet Hämminkiä ja Miikkulaista salametsästäjiksi. Puun juurelle päästyään joukkio kuitenkin oitis oivalsi, ettei noin surkea kaksikko voisi olla metsästyshommissa.

Niinpä paikalliset auttoivat kaksikon alas puusta ja kyyditsivät jeepin lavalla pieneen kyläänsä. Siellä vieraille matkalaisille tarjottiin yllin kyllin ruokaa, eikä Hämminkikään ollut enää kiukkuinen. Miikkulainen touhotti ja selitti elekielellä huitoen heidän matkansa mutkia ja kylän asukkaat nauroivat hyväntahtoisesti, vaikkeivät juurikaan ottaneet tolkkua pojan huitomisesta. Kun oli syöty ja juotu, oli vuoro laulaa ja tanssia. Kaikesta vieraanvaraisuudesta huolimatta Miikkulainen alkoi kuitenkin käydä levottomaksi, sillä päivä oli jo kääntymässä iltaan ja matkalaisten pitäisi päästä eteenpäin.

Miikkulaisen katse harhaili ympäriinsä. ”Katso!” hän ponkaisi sitten pystyyn kuin aavikkokettu kolostaan. ”Tuolla pöydällä on radio, juuri sellainen kuin me tarvitsemme! Ja tuosta saisimme pöydän ja tuolit. Mennään pyytämään, saammeko niitä lainaksi!”

Hämminki oli kuitenkin tapansa mukaan epäileväinen Miikkulaisen vilpittömän optimismin edessä. ”Mutta eihän miellä ole mitään annettavana vastalahjaksi. Oikeastaan, kun nyt tarkemmin mietin, niin minkälaiset pönttöpäät ylipäätään lähtevät tutkimusmatkalle ilman oikeastaan minkäänlaisia matkavarusteita? Eväät on syöty, minulla on taskut tyhjät, kirjoituskone on sentään mukana, mutta sitä emme voi antaa. Sinullakaan ei ole edes vaihtovaatteita mukana. Ei hyvältä näytä vaihtokaupat.”

”Ei se mitään.”

”Ei se mitään? Todellako?” Hämminki lysähti maahan istumaan pöllämystyneenä ja löyhytteli hiestä märkää paitaansa.

”Niin, kun me kirjoitetaan sellainen velkakirja. Vaari on kertonut. Luvataan, että tullaan takaisin ja tuodaan pilkkumaasta tuliaisia.”

”Osaatkos sinä sitten paikallista kieltä?” Hämminki kysyi, vaikka tiesi jo, ettei asialla olisi Miikkulaiselle oikeastaan väliä.

Miikkulainen avasi kirjoituskoneen ja alkoi naputella, hitaasti mutta määrätietoisesti, isoilla kirjaimilla, sillä pieniä hän ei vielä tuntenut: ANTAKAA MEILLE RADIO JA PÖYTÄ JA 2 TUOLIA. SAATTE PILKKUMAAN AARTEEN JA AUTAMME TIETÄ VARASTAMAAN JALOKIVET. LUPAAN JA VANNON KAUTTA KIVEN JA KANNON. TERVEISIN MIIKKULAINEN.

Kun kirje oli valmis, Miikkulainen taitteli sen huolellisesti kahtia ja kiikutti sitten seremoniallisesti kylänvanhimmalle.

Iäkäs nainen hymyili syväuurteisilla, mutta lempeillä kasvoillaan katsoessaan kirjettä, jota ei osannut lukea. Miikkulainen osoitti radiota ja kylänvanhin nyökkäsi hyväksyvästi.

Taskulainen istui puunvarjossa huohottaen ja raapi takaraivoaan silmät ymmyrkäisinä nähdessään Miikkulaisen kipittävän kohti radio kainalossaan.

”Sait…?”

”Sain. Lainasin, luvalla.”

Enempää he eivät keskustelleet, vaan yksissä tuumin kokosivat aluksensa. Taskulainen näppäili koordinaatit uudelleen, Miikkulainen haki oikean taajuuden, sitten antenni nostettiin pystyyn ja jälleen alus lähti liitämään kohti taivaita. Jospa tällä kertaa he pääsisivät Pilkkumaahan asti.

Luku 4.

”Meidän täytyy olla ihan hipi-hipi ja hissun-kissun. Kieli keskellä kämmentä, etten sanoisi.” Hämminki supsutti kömpiessään ahtaasta aukosta takaisin luolaan, jossa Miikkulainen odotteli jännittyneenä kynsiään pureskellen. ”Olemme nimittäin tupsahtaneet keskelle jalokivikaivosta – ja arvata saattaa, että sellainen on erittäin tarkasti vartioitu. Hämmästelenpä oikeastaan, ettei meitä ole vielä havaittu. Tai ehkä joku kaivinkoneenkuljettaja minut saattoi huomatakin ja vähät välitti. Vartijat sitä vastoin partioivat teillä ja torneissaan hyvin, hyvin vihamielisen näköisinä ja hampaisiin asti aseistautuneina. He eivät saa missään tapauksessa löytää meitä, tai meidän käy sangen köpelösti.”

Hämminki konttasi peremmälle luolaan, kömpelösti kuin karhunpoika talviunilleen, ja viittilöi Miikkulaista seuraamaan. Sitten Hämminki istuutui nojaten kylmää kiviseinää vasten ja huokaisi oikein syvään – niin huolissaan hän oli sopasta, johon he olivat itsensä keittäneet.

”Ehdinhän minä huomata aidassa pienen aukon, josta saattaisimme mahtua livahtamaan. Mutta ei tällainen köntys ainakaan mitenkään pääse sinne asti ilman, että meidät äkätään. Muistaakseni oli kuitenkin sinun vuorosi keksiä ratkaisu, joten sano toki, että mitäs nyt. Minulla on ideataskut tyhjillään.”

Miikkulainen istui mykkänä ja kurtisti kulmiaan. Hän teeskenteli, että hänellä oli silmälasit päässään, joiden asentoa hän korjaili, otti sitten käteensä ja puri mielikuvitussankaa mietteliäänä. Pian hänen pienet silmänsä kirkastuivat ja Miikkulainen nosti etusormensa pystyyn.

”Emme voi kääntyä enää takaisin, mutta ei se mitään! Minulla on vielä nämä radion palaset mukanani. Saamme koottua niistä romukasan, joka maahan heitettynä pitää sen verran ääntä, että vartioiden huomio herää. Odotamme siis pimeää, hiippailemme ulos luolasta ja paiskaamme syöttimme aukkoon. Kun vartijat lähtevät katsastamaan outoa mekkalaa, me juoksemme aidalle ja karkaamme!”

Taskulaisella ei ollut parempaakaan suunnitelmaa, joten mies tyytyi vain nyökkäämään hiljaa ja kaivamaan loput eväät laukustaan. Iltaan oli nimittäin vielä aikaa.

 

Retkikunta oli istunut luolassaan hiiskumatta jo useamman tunnin. Kivenmurusia ja vesipisaroita tipahteli välillä katosta maahan ja heidän päällensä. Ulkopuolelta kuului työkoneiden ääniä ja puheensorinaa kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Miikkulainen kuiskasi: ”Hei Hämminki…”

”Shh…” Hämminki vastasi nostaen etusormensa suunsa eteen.

Mutta Miikkulainen ei vaitiolosta jaksanut enää välittää. ”Miksi täällä on vartioita?” hän kysyi ja kurtisti taas kulmiaan.

”Tietenkin, ettei kukaan varastaisi jalokiviä.”

”Ai joku rosvo?”

Miikkulainen mietti mielessään, miltä jalokivirosvo mahtaisi näyttää. Ehkä sillä olisi huivi kasvojen edessä ja revolveri kädessä, selässään se kantaisi valtavaa säkillistä jalokiviä, kuin joulupukki konsanaan. Pimeyden turvin ryöväri livahtaisi kaivoksille louhimaan timantteja omalla pikku hakullaan, ikiomaa Koh-I-Nooriaan väsymättä etsien.

”Niin, tai vaikka joku noista duunareista. Eivät hekään saa viedä kaivamiaan jalokiviä mukanaan.” Taskulainen valisti.

”Miten niin? Jos on yhdessä löytänyt, niin silloin kuuluu jakaa keskenään. Äiti opetti, kun löydettiin naapurin Jaskan kanssa hieno puunoksa metsästä, että se on meidän yhteinen.”

”Aikuisten maailmassa nämä kiiltävät kivenmurikat kuitenkin valitettavasti kuuluvat sille, joka omistaa kaivoksen. Eiköhän työmiehille jotain palkkaa makseta, mutta luulen kyllä, että he ovat aika köyhiä, ainakin verrattuna johtajaan.”

”Ei se käy.” Miikkulainen jo hermostui ja nousi seisomaan niin, että meinasi lyödä päänsä matalan luolan kattoon.

”Ei käy?”

”Ei. Kuuntele. Minun seuraava suunnitelmani on seuraavanlainen, ” Miikkulainen julisti tomerana ja alkoi piirtää sormellaan nuolia luolan lattiaan, ”Me viemme jalokivet pois täältä ja jaamme ne aluksestamme käsin maailman kaikkien köyhien kesken!”

”Hetkinen!”

Taskulainen tunsi, että tällä kertaa hänen oli pakko keskeyttää hetimiten ja puhua Miikkulaiselle topakasti järkeä, ennen kuin he ajautuvat vielä pahempaan pinteeseen.

”Ensinnäkin, ei meillä ole mitään mahdollisuutta selvitä jalokivivarkaudesta jäämättä kiinni. Ja kun jäämme kiinni, meidän käy todellakin kalpaten. Ja toisekseen, eikö siitä syntyisi vain uusi tappelu? Mitäs sitten, kun joku köyhä haluaakin kaksi timanttia? Toinen taas valittaa, että sai vain ametistin. Pian kääritään jo hihoja ja haastetaan painimatseihin  ja ennen pitkää ollaan lopputuloksessa, tai siis alkupisteessä, että jollain on kaikki ja muilla ei hiekan jyvästäkään.”

”Olet oikeassa.” Miikkulainen myönsi, lakkasi piirtämästä ja istuutui alas. ”Nimittäin siinä, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme apua. Muutoin olet ihan väärässä, mutta asia saa nyt odottaa, sillä ensin meidän on päästävä pois täältä.”

 

Pian ilta oli laskeutunut kaivoksen ylle. Sirkat soittivat tuutulaulujaan tähtitaivaalle ja hyeenat säestivät ulvonnallaan kaukaisuudessa, eikä luolassa nähnyt enää nenäänsä pidemmälle.

Hatun peittämä pää pilkisti ulos ja haukkoi raitista ilmaa. ”Näyttää riittävän hämärältä”, Hämminki kuiskasi. Miikkulainen kurkisti vuorostaan ulos. Hämminki jatkoi: ”Näetkö nuo puiset, isot laatikot tuolla? Kun vartiotornin valokeila siirtyy riittävän kauas, minä juoksen pinon taakse. Jos reitti siitä eteenpäin on selvä, viittilöin sinulle, jolloin asennat kolisuttimen paikoilleen ja juokset vähän äkkiä perääni.”

”Pitäisikö sinun antaa jokin merkkiääni, matkia vaikka sakaalia?”

Vaikka Taskulainen ihailikin Miikkulaisen kekseliäisyyttä vaarallisten haasteiden edessä, hän ei aina suhtautunut Miikkulaisen ideoihin kovin toteuttamiskelpoisina.

”Ensinnäkään minä en tiedä, miten sakaali ääntelee. Toisekseen, mitä luulet, että vartijat tekevät, kun kuulevat yhtäkkiä sakaalin ulvovan keskellä kaivosta? Lähtevät porukalla kahville keskustelemaan asiasta? Luulenpa, että pian ampuvat haaskaeläimen siihen paikkaan.”

”Ei tarvitse viisastella. ala jo mennä sitten, senkin saastaeläin.”

Hämminki vilkaisi ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan ja ampaisi kyyryjuoksua lymypaikkaansa. Pimeyden turvista hän saattoi vakoilla kierrostaan tekevää vartijaa, joka tylsistyneenä lompsi polkuaan. Vartijalla oli maastoasu yllään, konepistooli rinnallaan ja taskulamppu kädessään, hänellä oli risuparta ja hänen ihonsa oli auringossa päivettynyt. Tuo vartija ei varmaankaan epäilisi kahdesti ennen kuin ampuisi pari kapista rosvoa.

Miikkulainen kyykisteli luolan suulla ja herkeämättä tuijotti Taskulaisen suuntaan. Vartija oli jo katoamassa läheisen rakennuksen nurkan taakse, mutta yllättäen pysähtyikin, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Hämminkiä. Hämminki oli ollut aivan hiljaa, mutta ehkä vartija oli sittenkin kuullut jotakin. Nyt piti äkkiä keksiä jotakin! Hämminki kuitenkin hätääntyi, meni lukkoon, eikä keksinyt kuin viittoa Miikkulaista menemään pian takaisin piiloon luolaan. Mutta koska oli hämärää, eikä Miikkulainen nähnyt kunnolla, Miikkulainen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, vaan tiputti radion raadon kuoppaan ja lähti juoksemaan kohti Hämminkiä.

Vartija oli enää muutaman askeleen päässä Taskulaisesta. Vartijan ja Miikkulaisen välissä laatikkopino esti kumpaistakaan näkemästä, että he ovat pian törmäämässä toisiinsa. Taskulainen tuumasi epätoivoisena, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kolkata aseistettu vartija ja huutaa Miikkulaiselle, että pinkoo pakoon. Mutta siinä samassa vartija taas pysähtyi, otti radiopuhelimensa ja viestitti toisille vartijoille jotakin. Hämminki nappasi vastaan juoksevan Miikkulaisen kainaloonsa viimetingassa ennen kuin vartija ehti nähdä pientä kipittäjää. Vartija lähti kävelemään kohti luolaa. Siinä samassa Taskulainen lähti poika kainalossaan juoksemaan täyttä vauhtia kohti aitaa..

”Se oli totta vie täpärällä.” Hämminki huohotti pusikossa aidan toisella puolella ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänen sydämensä hakkasi kuin saderänniin pudotettu superpallo. Hän vilkaisi salkkuaan, joka oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen mukanaan. Lopuksi polviinsa nojaava mies nosti katseensa kohti Miikkulaista kysyvästi.

”No?” Miikkulainen mulkaisi takaisin.

Miikkulainen ei näyttänyt järkytyksen tai hengästymisen merkkejäkään. Hän venytteli jalkojaan kuin mestaruusjuoksuun valmistuva pikajuoksija ja tähyili horisonttiin.

”Tuolla näkyy olevan kylä, sieltä kajastaa valoa. Yövytään metsän suojissa ja käydään aamulla lainaamassa kyläläisiltä radio ja pöytä, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”

Luku 3.

Mutaisesta merenpohjasta pisti esiin valtavan laivanraadon lahoava masto. Sen pinta oli limaisen merilevän peittämä. Siellä täällä pohjaliejussa makasi maahan osittain hautuneita metallitynnyreitä, putken pätkiä, autojen renkaita, ties mitä rojua.

”Kuka ihme täällä on käynyt sotkemassa?”, tuskaili Miikkulainen nilkkojaan myöden mönjässä ja yritti tonkia hylystä jotakin käyttökelpoista. ”Nämä puut ovat ainakin aivan läpimärkiä ja öljyisiä, ei näillä varmaan saa nuotiota sytytettyä.”

”Varohan, ettet vain satuta itseäsi!” etäämmällä eväshakumatkalla ollut Hämminki huusi korallien takaa ja jatkoi hetken päästä: ”Poissa silmistä, poissa mielestä.”

”Ai mikä muka?”, ihmetteli Miikkulainen Taskulaisen tokaisua.

”Vähän niin kuin sinä sanoit, että norjalaista metsäkissaa ei ollut olemassa kun sinä et sitä tiennyt. Niin jotkut ihmiset ajattelevat, että kun jätteet lasketaan merenpohjaan pois näkyvistä, niin ne ikään kuin lakkaavat olemasta heidän huolensa.”

”Mutta tuollainenhan on aivan typerää.” Miikkulainen hermostui.

”Naulan kantaan. Ja puheenollen, varo nyt astumasta mihinkään terävään.”

”Merenpohja on merieläinten koti. Mitäs sitten, kun ne hermostuvat saasteisiin ja päättävät muuttaa pois, vaikka Pilkkumaahan? Kyllä ihmisiä sitten varmasti kaduttaa ja harmittaa, mutta silloin on liian myöhäistä itkeä.”

Miikkulainen palasi hylyltä tyhjin käsin ja alkoi katsella heidän lentoalustaan sangen kriittisellä silmällä. Yksi pöydänjalka oli mennyt pakkolaskussa poikki ja toinen jalka heilui. Pöytälaatikoista yksi oli pudonnut jonnekin matkalle. Jykevää tekoa oleva kirjoituskone oli vielä ehjä, mutta radio sen sijaan aivan mäsänä.

”Me emme ainakaan osallistu turhaan roskaamiseen”, Miikkulainen julisti ja potkaisi heiluvaan pöydänjalkaan niin, että koko pöytä rojahti maahan, ”Sillä me teemme meidän aluksesta nuotion!”

”Mutta mitenkäs me sitten jatkamme matkaamme?” paikalle palaava Hämminki hämmästeli syli täynnä eväitä.

”No mitenkäs herra Taskulainen sitten oli ajatellut saada aluksemme pois täältä merenpohjasta?”

”Lienette aivan oikeassa, herra Miikkulainen. Hyvä on, minä sytytän nuotion.”

 

Miikkulainen istui jalat ristissä nuotion ääressä ja pakkasi purkamansa radion osia huolellisesti reppuunsa.

”Nämä osat voivat olla vielä hyödyksi. Esimerkiksi tätä antennia voi käyttää vaikka miekkana.” hän demonstroi huitomalla antennilla kuin turnajaisissa konsanaan.

”Jo vain. Mutta saanen esitellä päivän menun?”

Hämminki otti esille laudanpätkille kokoamansa annokset. ”Kas tässä, silvuplé: loimusyvänmerenkrottia ja grillattua merimakkaraa, tarjoiltuna merikurkku-merileväsalaattipedillä. Merimakkara ja merikurkku ovat oikeasti kylläkin yksi ja sama selkärangaton, mutta älkäämme antako pikku yksityiskohtien häiritä. Kalan otsalampusta saamme vieläpä oivan lyhdyn tulevaisuuden varalle.”

Miikkulaisen ilme vakavoitui. ”Onko tuo syvänmerenkroketti siis kala? Pitikö sinun tappaa se? Sattuikohan sitä paljon? Ei kai sen sukulaiset nyt jää kaipaamaan?” hän kyseli huolestuneena.

Hämminki vuorostaan meni hieman hämilleen. ”Minä, tuota… No kala ei kitunut. Ja yksineläjäkin se näytti olevan. Joten ei hätää.”

”Hyvä, ” Miikkulainen huojentui mutta jatkoi tuumaillen: ”Minä taidan kuitenkin tyytyä salaattiin, sinä saat minunkin fileeni.”

 

Miikkulainen lipoi sormiaan ja viskaisi lautasensa nuotioon. Hän empi vielä hetken ja aloitti lopulta hiljaa: ”Hämminki, minun täytyy myöntää, etten ole vieläkään keksinyt, miten pääsemme pois täältä.”

”Miikkulainen, minun täytyy myöntää, että minä olen koko ajan tiennyt, miten pääsemme pois täältä. Siinä vaan on eräs mutta. Tahdotko varmasti tietää?”

”Nyt kerrot heti!” Miikkulainen ponkaisi malttamattomana ylös ja polki jalkaa, ”Ei meillä ole koko päivää aikaa seisoskella mutaisessa merenpohjassa! Pilkkumaa odottaa ja sitä paitsi äiti tulee illalla hakemaan!”

”Hyvä on, hyvä on. Tiedätkö, ei minua turhaan Taskulaiseksi kutsuta. Taskuissani on nimittäin aina mukana ratkaisu yhteen ongelmaan. Mutta koska liivieni taskut ovat niin pienet, niihin mahtuu vain yksi ratkaisu kerrallaan. Jos turvaudumme siihen nyt, taskut eivät voi tällä matkalla pelastaa meitä toista kertaa. Oletko siis aivan varma, että haluamme nyt käyttää tämän vaihtoehdon?”

”Kyllä minä haluan nyt pois täältä. Seuraavalla kerralla minä sitä paitsi keksin ratkaisun!”

Hämminki kaivoi rintataskustaan jotakin, mikä näytti hieman linkkuveitseltä. Siitä hän taitteli esiin yhden hakun ja yhden lapion. ”Nähtävästi me kaivamme tiemme ulos täältä. Sinä saat valita ensin oman työkalusi.”

Miikkulainen pohti hetken asiaa ja nappasi sitten hakun käteensä. ”Minä tahdon mennä tällä kertaa edellä. Muista sinä ottaa kirjoituskone mukaan, sillä kun pääsemme takaisin maan pinnalle, meidän pitää jatkaa matkaa.”

Hämminki nosti lippaansa myöntymisen merkiksi, nappasi kirjoituskonesalkun kouraansa ja lapion toiseen ja osoitti eteenpäin. Sitten he alkoivat kaivaa.

 

Krotin valopallo valaisi ahdasta tunnelia. Miikkulainen löi hakun kiveen, kivi murskautui, Miikkulainen pyyhki hikeä otsaltaan. Taskulainen lapioi soran ja viskaisi olkansa taakse. Sitten hän nosti hattuaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näin he olivat jatkaneet jo hyvän tovin. Syvällä maan uumenissa oli läkähdyttävän kuuma ja parivaljakko kävi hetki hetkeltä väsyneemmiksi. Luolan katosta tippui soraa heidän niskoihinsa, housunkauluksiinsa ja sukanvarsiinsa kutittamaan. Miikkulainen oli jo valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä hänen hakkunsa kolahti johonkin kiveä paljon, paljon kovempaan.

”Au!”

”Eihän sinuun sattunut!?” Hämminki huudahti takaa huolestuneena.

”Ei liikaa. Mutta osuin johonkin kovaan, emme taida päästä eteenpäin.” Miikkulainen katseli ympärilleen yrittäessään keksiä vaihtoehtoista reittiä. Nostaessaan katseensa kohti luolan kattoa hän huomasi jotakin erikoista ja riemastui: ”Katso tuonne ylös! Aivan kuin päivä paistaisi luolan katon lävitse! Olemmekohan päässeet pintaan?”

Hämminki nosti valopalloa, tarkasteli seinämiä, pohti hetken ja totesi vakavana: ”Ei se ole päivänpaistetta. Nuo ovat jalokiviä: smaragdeja, topaaseja, ametisteja, jopa timantteja!”

 

Luku 2.

Miikkulainen katseli takapenkillä silmät pyöreinä pilvien välistä vaihtuvaa maisemaa ja puristi rystyset valkoisina tuolin selkänojaa, sillä häntä ihan vähän pelotti olla niin korkealla. Edessä Hämminki oli asettanut jalkansa pöydälle ja tuolillaan röhnöttäen luki sanomalehteä.

“Katso, Hämminki, vuoria!” Miikkulainen huusi ja osoitti alas.

Hitaasti Hämminki laski sanomalehden reunaa ja kurkisti olkapäänsä yli. Hetken mietittyään hän vastasi: “Ne ovat vuonoja. Tuo tuolla on jäämerta. Me lennämme nyt Norjan yllä.”

“Hämminki,” Miikkulainen jatkoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

“Niin?”

“Jos pitäisi valita, että millä eläimellä menisit noiden vuorojen yli, niin millä menisit? Minä menisin ainakin muuttohaukalla, koska se on maailman nopein lintu. Muuten menisin gepardilla, koska se on maailman nopein maaeläin, mutta gepardit elävät savannilla ja tuo ei näytä savannilta.”

“Miksi et menisi sitten vaikka Norjan metsäkissalla?” Hämminki haastoi Miikkulaista.

“Ei sellaista ole olemassa.” Miikkulainen intti vuorostaan tietäväisenä.

“Miten niin? Kyllä on. Etkö usko? Voin vaikka näyttää kuvan eläinkirjasta, jos haluat.”

“Ei sitä ollut olemassa, kun minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, niin menisin sillä! Se on loogista. Millä sinä menisit? Ei saa valita samaa.”

“Jaahas. No minä menisin lumimiehellä. Sitä ei ainakaan ole olemassa, tiesit sinä sitä tai et.” Hämminki yritti pysyä mukamas vakavana, mutta alkoi pian nauraa hyväntahtoisesti.

Miikkulaista ei kuitenkaan naurattanut. Sen enempiä puhumatta hän kaivoi pöytälaatikosta kynän ja paperia ja alkoi piirtää lisää sivuja Pilkkumaan retkioppaaseen.

 

Aikaa kului, Hämminki oli saanut lehden luettua ja otti nyt nokosia hattu silmillään. Miikkulainen oli kyllästynyt piirtämään ja väänteli niskojaan tylsistyneenä. “Koska me ollaan perillä?”, hän lopulta tuhahti.

Hämminki nosti hattuaan ja vilkaisi alas vaahtopäinä aaltoilevaa merta. “No katsotaanpa, missä me olemme…hmm…aivan…” Hän pani merkille kaukaiset palmuja kasvavat saaret ja tuli johtopäätökseen. “Nyt kannattaakin olla varuillaan, sillä olemme Bermudan kolmion yläpuolella.”

“Ai miksi pitää olla varuillaan?” Miikkulainen innostui uudelleen ja tähysti ympärilleen.

“Bermudan kolmio on sangen erikoinen paikka.” Hämminki selitti, ”Täällä myrskyää usein ja legendojen mukaan kompassit näyttävät mitä sattuu, laivoja ja lentokoneita eksyy ja katoaa. Minulla on onneksi nämä shortsit, mutta sinuna nostaisin jo valmiiksi puntteja.”

Siinä samassa radion ääni alkoi rätistä ja pätkiä.

Miikkulainen otti laitteen käsiinsä, tutkaili sitä aikansa ja huudahti sitten: “Voi ei! Vaari ei ole vaihtanut radion pattereita! Joudumme tekemään pakkolaskun!”

“Eikä maata ole lähimaillakaan! Nyt meidän käy huonosti!” Hämminki tarttui kirjoituskoneeseen ja yritti epätoivoisesti ohjata syöksylaskuun joutunutta alusta turvallisesti alas. Miikkulainen istui kuitenkin aivan rauhallisena paikallaan ja tähysti horisonttiin.

“Pidä kiinni, syöksymme veteen!”

*MOLSKIS*

 

Alus mäiskähti myrskyävän veden pintaan ja jatkoi huimaa vauhtia uppoamista kohti meren uumenia. Hämminki oli sulkenut silmänsä hieman ennen pintakosketusta, mutta kun ei ollutkaan käynyt niin kuin hän oli pelännyt ja vesi täyttänyt hänen keuhkojaan, hän uskalsi lopulta raottaa luomiaan. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kone oli vajonnut pohjaan ja Miikkulainen seisoi muutaman metrin päässä kädet lanteillaan tarkkailemassa merenpohjan koralleja. Hämminki tuijotti suu ammollaan ja silmät lautasina, eikä saanut sanaa suustaan.

“No mitä?”, Miikkulainen kääntyi ja ihmetteli, “Sinähän sanoit, että Bermudan kolmio on erikoinen paikka.  Minä arvasin heti, että se on niin erikoinen, että täällä voi hengittää veden alla. Nyt meidän kannattaisi rakentaa nuotio, syödä eväät ja yrittää keksiä, miten me pääsemme pois täältä. Minä en nimittäin osaa vielä uida.”

 

Luku 1.

Miikkulainen makasi puulattialla vatsallaan kyynärpäihinsä nojaten ja piirsi keskittyneenä karttaa, jonka yläpuolelle hän oli kirjoittanut punaisin tikkukirjaimin PILKKUMAA. Jalat huitoivat ilmassa juoksuaskelia, kun Miikkulainen veti kynällä polkua pitkin saaren niemiä ja notkelmia. Koska tänään oli tulossa tärkeä päivä, hän oli pukenut päälleen lempivaatteensa, eli punamustaraitaisen t-paidan ja polvista melkein puhki kuluneet vakosamettihaalarit.
”Vaari!”, Miikkulainen sitten huusi, muttei saanut vastausta. ”Vaarii! Koska se tulee?”
”Sanoitko sinä jotain?”, kysyi oviaukkoon kumihanskat ja wc-harja käsissään ilmestynyt vaari, joka hengästyneenä nosti käsivarrellaan silmälasejaan ja pyyhkäisi hikeä silmäkulmastaan.
”Niin, että koska se tulee?”, Miikkulainen penäsi ja kurtisti kulmiaan.
”Mikä se?”
”No Hämminki.”
”Hän.”
”Mitä?”
”Hän,” vaari yritti opettaa. ”Ihmisestä sanotaan hän.” Vaari vilkaisi rannekelloaan, mutta tajusi sitten keltaiset siivoushanskat käsissään. ”Taskulaisen pitäisi tulla puoliltapäivin.”
”Mutta kello on jo iso viisari yhdeksän ja pieni viisari kaksitoista!” Miikkulainen selitti malttamattomana. ”Voinko mennä ulos vastaan?”
”Yksin ei sovi sinun mennä ulos, kun vaarilla on tässä vähän hommaa, ja…”
*PLIM PLOM* Ovikello soi.
”Nyt se tuli!” Miikkulainen huusi, ponkaisi pystyyn ja juoksi ulko-ovelle niin, että vaalea hapsitukka hulmusi ja matot lensivät rullalle.

”Muistitko sen?!” Miikkulainen tivasi ovenraosta ennen kuin tajusi edes tervehtiä Hämminki Taskulaista.
Pyöreäpäinen pieni mies seisoi omakotitalon kuistilla leveä hymy kasvoillaan. Päässään hänellä oli harmaa lätsä, yllään ruskea lyhythihainen kauluspaita ja mustat liivit sekä jaloissaan harmaat polvien yläpuolelle jäävät shortsit. Kädessään hän kantoi pienehköä, mutta leveää ja painavannäköistä mustaa salkkua.
”Sanopas nyt edes päivää, Miikkulainen”, vaari ohjeisti taaempaa eteisen ovelta ja raapi hajamielisenä risupartaansa yhä kumihanskat käsissään, mutta Hämminki virnisti ja tokaisi: ”Ei se mitään, mehän jo tunnetaan. Ei kai tässä erikseen joka kerta tarvitse päivää sanoa.”
Hämminki Taskulainen asteli levein askelin eteiseen, laski salkkunsa maahan ja alkoi riisua retkikenkiä jalastaan.
”Älä suotta noita nauhoja avaa, kohtahan me jo lähdetään. Onko se täällä?”, Miikulainen kysellä tohotti ja yritti nostaa salkkua maasta, mutta salkku painoikin niin paljon, ettei hän saanut sitä kuin hädin tuskin heilahtamaan.
”Varo, ettet riko selkääsi.” Hämminki rauhoitteli lempeällä äänellään. ”Kyllä se siellä on, mutta mennäänpä nyt ensin sisälle.”
Miikkulainen ja Taskulainen lähtivät lastenhuoneeseen ja vaari jatkoi siivouspuuhiaan. Oveensa Miikkulainen oli ripustanut kyltin, johon hän oli piirtänyt pääkallon ja salamoita ja kirjoittanut: ”KOPUTA! Tai muuten…” Miikkulainen sulki oven heidän perästään, levitti kätensä esitelläkseen piirroksin tapetoitua ja leluin laatoitettua huonettaan ja julisti tomerasti ”Tervetuloa päämajaan!” Sitten hän teki tilaa pöydälleen pyyhkäisemällä loputkin lelut lattialle. Hämminki asetti salkkunsa lappeelleen pöydän päälle, napsautti kultaiset salvat auki ja avasi salkun kannen. Sisältä paljastui suuri, vanha, musta metallirunkoinen mekaaninen kirjoituskone.
”Annapas Miikkulainen paperia, niin kokeillaan. Olihan sinulla koordinaatit valmiina?”
”Tietenkin! Tässä.” Miikkulainen ojensi pöytälaatikostaan puhtaan kirjoituspaperin Hämminkille ja otti itsellensä yhdestä pinoistaan paperin, johon oli kirjoittanut käsin numeroita ja kirjaimia. Hämminki asetteli paperinsa kirjoituskoneeseen, rullasi sivun alkuun, vetäisi kerran sarkaimesta ja pyysi: ”Noniin, ensimmäinen koordinaatti, kiitos.”
”Aa, yhdeksän, zet niin kuin Zeus, lammassataa…”
*NAKS NAKS* Hämminki alkoi nakuttaa kirjoituskonetta ja toisti sanelusta, ”Ze-ta, lam-… hetkinen”, hän keskeytti sitten, ”Eihän lammassataa ole mikään numero.”
”Onpas!” Miikkulainen väitti vastaan. ”Se on se kun on sata lammasta. Ja kun minä tiedän sen, niin silloin se on olemassa.”
”Kuulostaa loogiselta. Hyvä on, sinähän nämä koordinaatit tiedät.” Hämminki myöntyi ja sanelu jatkettiin loppuun.

”Noniin, tämä selvä. Mutta missäs sinun laitteesi on?”, Hämminki kysyi lopuksi ja katseli ympärilleen Miikkulaisen kaaoksen valtaamaa huonetta.
Miikkulainen kaiveli laatikoitaan sängyn alta vimmattuna ja viskoi leluja taas sinne tänne, mutta ei tuntunut löytävän etsimäänsä. Sitten hän säntäsi ulos huoneesta tuohtuneena. ”Vaari! Lupasit korjata radion! Missä se on?”
”Tuossa se on keittiön pöydällä. En ehtinyt vielä pyyhkiä pölyjä, kun ollut tässä kaikenlaista.”
Miikkulainen nappasi vanhan harmaan kannettavan pöytäradion keittiöstä kainaloonsa ja palasi huoneeseensa. Sitten hän asetteli radion tarkasti pöydälle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan kirjoituskoneeseen nähden ja haki lopuksi puisen pikkujakkaran itsellensä siten, että istui suoraa Hämminki Taskulaisen takana.
”Olemmeko me nyt valmiita?” Hämminki kysyi ja tarkisteli samalla, että hänellä oli liivien ja housujen taskuissa kaikki tarpeellinen mukanaan.
”Olemme.”, vastasi Miikkulainen itsevarmana ja napsautti radion päälle. Kaiuttimista kuului pelkkää kohinaa.
”Kun minä alan lukea täältä koodinaatteja, ala sinä hakea oikeaa kanavaa. Aa, yhdeksän, zet niin kuin Zeus, lammassataa, Quu niin kuin kuu, yksi, kaksi…”
Pöytä alkoi täristä, Miikkulainen käänsi kuuluvuusvalitsinta. Ääni seilasi listamusiikin, juontajien puheen ja taustakohinan välisillä aalloilla. Pöytä ja koko huone tärisivät yhä kovempaa.
”Neljätoista, kaksikymmentäviisi, äm niin kuin Miikkulainen, tee niin kuin teepussi… Nyt antenni pystyyn ja pidä tiukasti kiinni!” Hämminki huusi ja tarttui hattuunsa.
Miikkulainen piteli toisella kädellään tuolin selkänojasta ja nosti antennin. Siinä samassa koko pöytä miehistöineen nousi ilmaan ja lensi Miikkulaisen huoneen ikkunasta ulos ja korkealle taivaalle. Vaarin talo puutarhoineen oli pian vain muurahaisen kokoinen heidän alapuolellaan.
”Vihdoinkin pääsemme Pilkkumaahan!” iloitsi Miikkulainen pilvien lomassa. ”Ehkä näemme jo pian Ykshöpyn ja Nollaeläimen syömässä jättiläiskortteita ja –saniaisia!”
”Ehkäpä, ” toppuutteli Hämminki, ”mutta meillä on vielä pitkä matka edessämme.”